Beta

Jeesuksen aasi | Oskari Juurikkala

Aikaisemmin Oskari Juurikkala, 23, oli äärilibertaari kauppakorkeaopiskelija, jonka mielestä yksilön vapautta valita ei saa kahlita. Nyt hän asuu Opus Dein asuntolassa Lontoossa, elää selibaatissa ja toimii kirkon ja järjestön perustajan oppien mukaan. Ja kyllä, hänen vaatekaapistaan löytyy cilice, reiteen kiinnitettävä piikkivyö.

 

Yöpöydällä on vaaleanpunainen pieni aasi.

”Se muistuttaa minua Opus Dein perustajasta, pyhästä Josemaría Escrivásta”, Oskari Juurikkala sanoo.

Juuri mitään muuta pienessä huoneessa ei ole esillä. Siististi sijattu sänky, pari valokuvaa, seinällä Neitsyt Maria ja kömpelö maisemataulu. Pöydällä on kirja EU-oikeudesta, jota Juurikkala pänttää. On toukokuun alku, London School of Economicisin tenttikausi alkaa pian.

23-vuotiaan Juurikkalan asunto on perimmäinen huone katolisen Opus Dei -järjestön ylläpitämässä Kelston-asuntolassa Etelä-Lontoossa. Ulospäin se on ihan tavallinen, punatiilinen kapea brittitalo, jonka pienen puutarhan kasvit tunkevat aidalle ja ylikin. Pihalla ei ole kylttiä, vain pieni numerolaatta talon seinässä: 159, Nightingale Lane.

Alakerrassa on kotoisan hämyinen olohuone, seinien vierustoilla pari sohvaa ja epävireinen piano. Kokolattiamatto vie ohi kirjaston ja viktoriaanisen porsliinivessan. Toisessa kerroksessa on työhuone täynnä vanhoja tietokoneita, katosta roikkuu alas laskettava autorata.

Ulospäin pieni talo tuntuu jatkuvan aina vain. Toinen työhuone, pienempi, makuuhuoneita. Taakse jää huoneen kokoinen kappeli, johon mahtuu pari penkkiriviä. Vain se ja siellä täällä esillä oleva hengellinen kirjallisuus kertovat, että tämä on uskonnollinen kymmenen miehen yhteisö. Ihan tavallinen sellainen, ei mitään erityisen poikkeuksellista.

Paitsi kun Juurikkalaa pyytää avaamaan vaatekaappinsa oven.

Lähes koko ajan hänen kasvoillaan pysyvä hymy loivenee hiukan, kulmat kurtistuvat mietteliäiksi.

”Hmm. En oikein tiedä.”

Hetken pohdittuaan hän huokaisee hiukan, vetää kaapin liukuoven ja sisältä paljastuvan lipaston ylimmän laatikon auki ja ottaa käteensä jotain.

Se on piikkivyö eli cilice. Keskellä on rautalangasta tehty osa, jossa on pieniä hakasia. Se sidotaan vaaleansinisillä naruilla reiden yläosaan, muistuttamaan Kristuksen kärsimyksistä.

Harva on nähnyt piikkivyötä. Mutta moni on siitä lukenut.

 

Silaksen koko ruumista raastoi pistävä kipu, kun kainalosauva osui täsmälleen cilicen kohdalle ja survaisi sen piikit jo ennestään vereslihalla olevaan reiteen. Silas lyyhistyi polvilleen, ja hihnan piikit työntyivät vielä syvemmälle. Hänen kaatuessaan pistooli laukesi korviahuumaavasti jyrähtäen…

Dan Brownin menestysromaanissa Da Vinci -koodi Opus Dei kuvataan väkivaltaa siekailematta käyttävänä salaseurana, jonka kaapuun pukeutunut albiinomunkki vaikka tappaa johtajiensa käskystä, jottei totuus Jeesuksen rakkaudesta selviäisi.

Brownin 2003 ilmestynyt romaani on myynyt maailmanlaajuisesti 20 miljoonaa kappaletta. Monelle kirja on ensimmäinen mielikuva Opus Deistä. Brown ei ole kuitenkaan ensimmäinen saati ainoa Opus Dein kriitikko.

Opus Dei (Jumalan työ) on uskonnollinen yhteisö, joka on osa roomalaiskatolista kirkkoa, samalla tavalla kuin vaikkapa jesuiitat tai fransiskaanit. Sillä ei tosin ole munkkeja, vaikka Da Vinci -koodissa niin väitetäänkin. Opus Deistä on muutenkin hankala saada varmaa tietoa, ja jos uskoo kaiken, mitä siitä on faktana kirjoitettu, alkaa pian pelottaa.

Väitteiden mukaan Opus Dei on upporikas eliitin äärioikeistolainen ja -konservatiivinen salaseura, joka käyttää maailmanlaajuista valtaa. Se aivopesee käyttövoimakseen nuoria, joille ei paljasteta järjestön todellista luonnetta, mutta joiden tulee totella sokeasti lähintä johtajaansa.

Jotkut entiset jäsenet ja heidän omaisensa ovat perustaneet Opus Dei Awareness Network -järjestön. Entiset jäsenet ovat todistaneet kokemaansa: Minun odotettiin ruoskivan itseäni säännöllisesti. Jouduin katkaisemaan yhteyden perheeseeni. Ero Opus Deistä oli mahdotonta, minua uhattiin ikuisella kadotuksella. Ja niin edespäin.

Opus Dein omaisuuden on huhuttu yltävän miljardeihin dollareihin. Rikkaudesta kertoo järjestön 17-kerroksinen rakennus Manhattanilla, johon lehtijutuissa usein viitataan. Järjestön jäseninä on katolisen kirkon piispoja ja kaksi kardinaaliakin. Yksi USA:n korkeimman oikeuden jäsenistä kuuluu väitteiden mukaan Opus Deihin, samoin kuin Ison-Britannian opetusministeri Ruth Kelly. Kun asiasta kohistiin Isossa-Britanniassa pari kuukautta sitten, Kelly selitti saavansa hengellistä tukea Opus Deiltä, mutta totesi jäsenyyden olevan yksityisasia.

”Ministeri on sanonut haluavansa valtion kouluihin kovemman kurin. Ehkä hänen hengellisillä neuvonantajillaan on ehdotuksia”, Michael J. Walsh vastasi sarkastisesti Guardianissa.

Walsh on Heythropin katolisen yliopiston tutkija. Hän on entinen jesuiitta, joka on kirjoittanut kriittisen kirjan Opus Dei: An Investigation into the Secret Society Struggling for Power within the Roman Catholic Church. Opus Dei: Tutkimus salaseurasta, joka taistelee vallasta roomalaiskatolisessa kirkossa. 

”Varsinkaan ennen Da Vinci -koodia järjestö ei paljon kertonut itsestään. Nyt se on vähän avautunut. Mutta sen merkitystä tai vaikutusvaltaa katolisessa kirkossa liioitellaan kyllä. Jesuiitat johtavat suurimpia yliopistoja ja Vatikaanin radiota, noin esimerkkinä”, Walsh kertoo puhelimitse työpaikaltaan.

Opus Dein vaikutusvallan ja jäsenmäärän on arveltu viime vuosina kasvaneen. Sillä on arviolta 84 000 jäsentä yli 80 maassa, joka maanosassa. Viime huhtikuusta lähtien mukana on ollut myös ensimmäinen suomalaissyntyinen, selibaattiin sitoutunut jäsen: Oskari Juurikkala.

 

Juurikkala laittaa piikkivyön takaisin kaappiin. Hän käyttää sitä pari tuntia muutaman kerran viikossa. Se on yksi tapa kuolettaa itseään, imitoida Kristusta. Numeroa siitä ei kuitenkaan pidä tehdä, kärsimystään ei tarvitse esitellä.

”Kutsumme tätä katumusnauhaksi, emme piikkivyöksi. Ei sen käyttö satu, verta ei tule, tosin epämukava se on”, Juurikkala selittää.

Hän ei haluaisi liiemmin puhua nauhasta.

”Katumusnauhan käytöstä voi vain syntyä niin helposti väärinkäsityksiä ja vääriä mielikuvia”, Juurikkala naurahtaa.

Mistä sitten oikeasti on kysymys?

”Meillä Opus Deissä on pienten kuolettumisten henki. Se tarkoittaa kaikkea, mikä on jotenkin vaikeaa. Aloitat työt ajallaan, hymyilet vaikka päätä särkee. Mulla on ollut juuri hyvä mahdollisuus tehdä kuolettumista heinänuhallani. Voin tarjota sen Jumalalle”, Juurikkala sanoo. ”Näin voi samastua Kristukseen. Kuolettumista voi käyttää myös rukoustarkoituksiin, tarjota Jumalalle samalla kun pyytää apua jollekulle. Pyyntö ei ole silloin vain tyhjää puhetta. Voi myös perinteisesti paastota tai nukkua lattialla.”

Kuulostaa aika oudolta.

”Tietenkin. Mä voin yrittää selittää. Se on oikeastaan ihan luonnollista.”

 

Pienenä Oskari Juurikkala ei voinut sietää päiväkotia. Vaihtoehtoa ei vain ollut, sillä vanhemmat erosivat, kun Oskari oli neljän. Mutta sitten äidin – elokuvaohjaaja Kaija Juurikkala – elämään tuli uusi mies, ja äiti jäi taas kotiin hoitamaan lapsia.

Se oli mahtavaa. Siltä ajalta Oskarilla on lämpimiä muistoja.

Muutenkin elämä oli ollut hyvää. Uudessa perheessä oli neljä poikaa. Muuten se oli ”ihan tyypillinen keskiluokkainen perhe”, mitä nyt äiti ja rehtori-isä olivat varsin suvaitsevia kasvattajia.

Äiti opetti Oskaria soittamaan rumpuja. Tämä luki kotona ja kuunteli heviä. Viikonloppuisin kaverit kokoontuivat perheen keittiöön. Kotona puhuttiin paljon yhteiskunnallisista asioista.

Ideologinen ilmapiiri oli äärimmäisen vapaa. Lapset eivät kuuluneet kirkkoon. Vanhemmat kehottivat ajattelemaan omilla aivoilla.

Lukiossa Oskari kiinnostui yhteiskuntaopin kautta taloudesta. Internetin keskustelupalstoilla hän huomasi, että omat mielipiteet oikeistoajattelun itsekkyydestä eivät kestäneet tarkempaa tutkimista.

Libertaristien, yksilön ja markkinoiden vapauden korostajien, sekä muiden oikeistolaisesti ajattelevien keskustelupalstat olivat aidosti fiksuja. Juurikkala osallistui keskusteluun usein itsekin.

Ylioppilaslehteen hän kirjoitti: Kun yksi ihminen varastaa auton, hän on rikollinen. Kun monta ihmistä tekee sen yhteistuumin, puhutaan järjestäytyneestä rikollisuudesta. Kun joukko päättää enemmistöpäätöksellä ottaa yhdeltä auton pois, kysymyksessä on demokratia.

Ensimmäisen vuoden kauppakorkealaisella oli vahvoja näkemyksiä. Muun muassa ammattiyhdistysliike oli tulilinjalla. Maailmanselityskin oli selvä: ihminen on materiaa, jota ohjailee kemia.

Luulisi kulttuurivasemmistolaisen perheen olleen kauhuissaan. Juurikkala vakuuttaa kuitenkin ajattelunsa edenneen pitkälti juuri äitinsä vaikutuksesta. Etenkin etenemisen uskon asioissa. Sillä vaikka maailmanselitys oli valmis, äidin kokemukset enkeleistä ja kuolleista sieluista askarruttivat.

”Aloin uskoa vakavasti mahdollisuuteen että on olemassa joku, josta  me puhumme nimellä Jumala. Jälkikäteen ajateltuna katolilaisuuden valinta johtuu aika pitkälle meidän äidistä.”

Koska katolinen kirkko korostaa perheen asemaa ja äitiyttä, se kolahti.

”Ehkä mä tunsin siksi enemmän emotionaalista vetoa katolilaisuutta kohtaan. Arvostan äitiäni, ja pienen lapsen ja äidin suhde on niin erityinen. Osa tästä voi olla jälkiviisautta. Mutta tapakristitty luterilaisuus on aina tuntunut tekopyhältä. Joko olet tosissasi kristitty tai sitten et.”

Juurikkala kastettiin katolilaiseksi vuonna 2002. Hän oli vakuuttanut papille ymmärtävänsä hyvin kirkon kannan ehkäisystä, avioerosta ja abortista. Aiemmin hänellä ei ollut niistä vahvaa mielipidettä.

”Sitten tulin siihen tulokseen, että mä olen itse asiassa samaa mieltä kirkon kanssa. Ajatellaan vaikka avioliittoa: se on pyhä ja purkamaton. Rakkaudessa ja avioliitossa on kyse siitä, että annan itseni sinulle kuolemaan saakka. Se on haastava realiteetti. Mutta kirkko ei voi muuttaa opetustaan yhtäkkiä vain sen vuoksi, että se on haastavaa. Opit tulevat kuitenkin Jumalalta.”

 

Äärilibertaari kauppakorkeaopiskelija, jonka mielestä yksilön vapautta valita ei saa kahlita ja jonka haaveissa siintävät rikkaudet. Nyt tiukan katolisen Opus Dein jäsen, joka elää selibaatissa ja toimii kirkon ja järjestön perustajan oppien mukaan.

Ihan luonnollista?

Katsotaanpa Juurikkalaa tarkemmin, kun hän istuu metrojunassa, joka kolisee kohti Koillis-Lontoota ja Opus Dein Netherhall Housea. Juurikkala asui järjestön miesten asuntolassa edellisen vuoden.

Juurikkala erottuu jonkin verran massasta, musiikkivideoita kännyköistään katsovista nuorista aikuisista ja liituraitaisista Cityn rahantekijöistä. Maallikkona hän ei käytä munkinkaapua, vaan hiukan lyhyitä vaaleanvihreitä suoria housuja ja vaaleansinistä kauluspaitaa. Seurakuntanuoret ovat näköjään aina vähän samantyylisiä.

Puhe on skarppia, erittelevää ja iloista. Juurikkala ei vaikuta aivopestyltä. Hänen suustaan lauseet kuten ”Jumala on luonut tän ihan kaiken ja rakastaa meitä kaikkia ihan mielettömästi” ja ”talouden syklisyys on yksi syy sille, miksi ay-liike lisää toiminnallaan työttömyyttä” kuulostavat ihan järkeviltä.

Opus Dein Juurikkala löysi neljä vuotta sitten. Hän luki espanjalaisen taloustieteilijän haastattelun, jossa tämä mainitsi Opus Dein korostavan työn ja hengellisyyden yhteyttä.

Juurikkala ei muuta tarvinnut. Hän otti yhteyttä Opus Dein New Yorkin toimistoon, josta kehotettiin menemään Helsingin Fredrikinkadulle. Siellä on kymmenen Suomessa asuvan Opus Dein jäsenen keskus.

Keskuksen johtaja, ranskalaissyntyinen juristi Alex lupautui antamaan Juurikkalalle viikoittaista opetusta uskostaan. Oskari ryhtyi suunnittelemaan elämää suurperheen isänä ja Opus Dein maallikkojäsenenä – siis ihmisenä, joka eläisi normaalia arkielämää mutta noudattaisi järjestön oppeja mahdollisimman hyvin.

Jumalalla oli kuitenkin muuta mietittynä. Toissa vuonna hän kertoi haluavansa Oskarin ryhtyvän Opus Dein numeraarijäseneksi. Se tarkoittaa elinikäistä sitoumusta selibaattiin ja ylimääräisten tulojen antamista Opus Deille. Kuolemaan saakka.

”Mä olin ihan että hei, et sä voi tällaista pyytää multa.”

Mutta kuinka panna Jumalalle hanttiin?

Vuosi sitten elämä muuttui lopullisesti, kun Juurikkala muutti Opus Dein keskukseen Lontooseen.

Metro kirskahtaa ja kolahtaa Finchley Roadille. ”Netherhall House on tässä lähellä.”

 

Kappeli on sisältä kaunis. Yhdellä seinällä on Jeesuksen kuva, toisella Neitsyt Marian, kolmannella Perustajan.

Ulkoa katsoen on toisin. Netherhall House on tehty 1950-luvulla, tiilestä, laatikoksi, sadalle opiskelijalle. Se hyppää silmään isojen ja kalliiden omakotitalojen välistä, varsinkin kun joka toisen talon edessä on avomallin Porsche.

Juurikkala polvistuu. Siunaustilaisuudessa ehtoollisleipä muuttuu Jeesuksen ruumiiksi ja Jeesus on läsnä. Pappi tekee ehtoollisastialla ristinmerkin. Taivaalta kuuluu jyrinää, kun sotilaskone pyyhältää ohi.

Vieras ohjataan Netherhall Housen vierashuoneeseen. Pöydän päällä on lehtisiä, joiden kansista katsovat Perustajan, Pyhän Josemaría Escriván kasvot. Hänen Tie-kirjansa ohjaa opusdeiläisten matkaa, sekä päivittäisessä rukoilussa että arjen valinnoissa.

Mitkään sanat eivät oikein tunnu riittävän kuvaamaan Josemaría Escrivá de Balaguerin hyvyyttä, selviää Opus Dein uutiskirjeestä 6. lokakuuta 2002, Perustajan syntymän satavuotispäivänä.

Josemaría Escrivá oli espanjalainen pappi, jonka tarina on surullinen. Hän sairastui vakavasti lapsena. Sitten hän menetti ensin kolme pientä sisartaan ja myöhemmin isänsä. Mutta 26-vuotiaana hän oli retriitillä Madridissa. Vähän messun jälkeen hän oli omassa huoneessaan, ja Jumala näytti hänelle, millainen järjestö hänen pitää perustaa.

Sata vuotta Escriván syntymän jälkeen, lokakuussa 2002, sadattuhannet ihmiset kokoontuivat Pietarinaukiolle Vatikaaniin juhlimaan, kun paavi Johannes Paavali II kanonisoi Perustajan pyhimykseksi.

”Pyhä Josemaría oli tavallisten ihmisten pyhimys”, paavi sanoi korokkeellaan.

Muutaman kymmenen metrin päässä Oskari Juurikkala kuunteli paavia ja oli vaikuttunut. Se oli kansanjuhlaa, jossa ei muisteltu ilkeitä puheita, joiden mukaan autuaaksi julistamisen vauhti oli aika nopea. Pyhimykseksi julistamiseen vaadittaviksi ihmeteoiksi riitti esimerkiksi se, että Perustaja oli kuolemansa jälkeen onnistunut parantamaan erään naisen kasvaimen, anemian ja vatsahaavan, kun tämä oli rukoillut häneltä apua.

”Mutta kaiken huomion keskellä Perustaja ei koskaan korostanut itseään”, Juurikkala sanoo myöhemmin haarukoidessaan lihapasteijaa iltapalalla, high tea’lla.

”Siitä se aasi yöpöydälläkin johtuu. Perustaja sanoi aina olevansa vain se aasi, joka kantoi Jeesuksen Jerusalemiin.”

 

Millaista opusdeiläisen arki sitten on?

”No, ihan tavallista. Käyn luennoilla ja autan keskuksessa. En paljon hengaa kaupungilla, mutta en mä koskaan muutenkaan sitä tehnyt.”

Tavallinen on tietysti suhteellinen käsite.

Kyllä, Oskari käyttää aikansa ja rahansa Opus Dein työn hyväksi. Omaa omaisuutta ei  kerry.

Kyllä, hänen täytyy kysyä kunkin kirjan kohdalla, onko se sopivaa luettavaa.

Kyllä, hän ”kuuntelee tarkasti keskuksen johtajan ehdotuksia”.

Kyllä, keskuksesta poistuessa johtajalle on hyvä ilmoittaa.

Muutenkin eletään ”elämänsuunnitelman” mukaan. Hän herää aamuisin rukoilemaan, käy sitten messussa, rukouilee taas puoliltapäivin ja jälleen illalla.

Viikoittain hän keskustelee ”veljellisen ohjaamisen hengessä” vanhemman jäsenen kanssa. Sunnuntaisin hän vetää nuorisokerhoa, jossa pelataan jalkapalloa ja sellaista. Nuoret ovat muun muassa Opus Dein jäsenten lapsia.

Ei kuulosta ihan tavalliselta. Eikä varsinkaan vapauden puolustajan elämältä.

”Aikaisemmin pidin vapautta itseisarvona. Mutta nyt näen sen vapautena jotakin varten”, Juurikkala sanoo. ”Esimerkiksi naimisiinmeno rajoittaa henkilökohtaista vapautta samalla lailla kuin Opus Dei. Mutta se on sen hyvän hinta. Rakkaudessa on kyse itsensä antamisesta.”

Juurikkala pitää keskusta perheenään, konkreettisesti.

”Keskuksessa jonkun on oltava vastuussa meistä samalla tavalla kuin vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan. Vanhempien on esimerkiksi hyvä tietää, missä lapset kulloinkin menevät. Suhde biologiseen perheeseenikin on läheisempi kuin aikaisemmin. Eikä minua ole pyydetty tekemään mitään omantuntoni vastaista.”

Omat suunnitelmat matkustaa tai tavata kavereita jäävät joskus toiseksi, kun keskuksen eli kodin asioita pitää hoitaa.

”Mutta niin se perheessä aina menee.”

Niin kai. Mutta entä ne kielletyt kirjat?

”Useimpien kirjojen lukeminen on ihan ok, mutta minua saattavat myös uteliaisuudesta kiinnostaa kirjat, jotka kutsumukseni tai uskoni kannalta eivät auta minua”, Juurikkala muotoilee.

”Jos joku haluaa lukea Marxin Pääoman, on hyvä, että hänellä on siihen riittävästi koulutusta, jotta osaa suhtautua siihen objektiivisesti, eikä pärähdä marxilaiseksi. Sitä paitsi veljellinen ohjaaminen kuuluu kaikille, myös Opus Dein johtajalle eli prelaatille. Keskustelu ennen päätöksiä estää haitallisen individualismin syntymistä.”

Eikö uskoa voisi toteuttaa nykyaikaisemmallakin tavalla, miksi mennä äärimmäisyyteen?

”Opus Dei on maallikkojärjestö, jossa papit ja maallikot toimivat yhdessä. Sillä ei ole poliittista agendaa. Opus Dein jäsenet ovat ihan tavallisia ihmisiä. He voivat olla naimisissa ja tehdä ihan tavallisesti töitä, mutta tekevät työnsä Jumalan kunniaksi. Ja avustavat Opus Deitä taloudellisella tuella”, Juurikkala puolustaa. ”Selibaattiin sitoutuneita numeraareja tarvitaan, kun Opus Dei perustaa esimerkiksi uuden keskuksen. Perhevelvoitteista vapaat voivat lähteä helpommin uusiin kaupunkeihin ja maihin, viemään eteenpäin Perustajan sanomaa.”

Kyllä mutta...

”Eivätkä väitteet Opus Dein konservatiivisuudesta pidä paikkansa. Meistä löytyy kaikkien poliittisten näkemysten edustajia. Pyhä Josemaría oli itse asiassa aikansa radikaali, jota syytettiin kerettiläisyydestä.”

”Hän vastusti klerikalismia, ajattelutapaa, että pyhyys kuuluu vain papeille ja nunnille. Jumala halusi Opus Dein perustajan kautta sanoa, että kaikki ihmiset on kutsuttu pyhyyteen. Jos olet bussikuski, niin jatka sitä vaan, mutta lahjoita työsi Jumalalle. Jatka hänen luomistyötään tieteissä, taiteissa, kehittämällä tätä maailmaa. Me suhtaudumme inhimilliseen edistykseen myönteisesti. Emme kaipaa 1200-luvulle. Eliittileiman kyllä ymmärrän. Mutta Opus Dei on kiinnostunut yhtälailla köyhistä kuin pankinjohtajistakin. Joskus he voivat tarvita jopa enemmän apua hengellisissä asioissa.”

Oskari Juurikkalan sanomana kaikki kuulostaa jotenkin, niin, luonnolliselta.

 

Mutta mihin katolinen kirkko tarvitsee Opus Deitä?

Vastikään menehtyneen paavi Johannes Paavali II:n tiedettiin pitävän Opus Dein kaltaisia maallikkojärjestöjä hyvänä vastalääkkeenä; kirkkoa uhkaa jäsenten maallistuminen ja vasemmistoliberaalien moraalin löystyminen.

Paavin kannatti suosia sellaisia, joilla on oikeat arvot: ei naispappeudelle, ei pappien selibaatin poistamiselle. Tiukka ei homoavioliitoille, ehkäisylle ja abortille.

Vuonna 1982 Johannes Paavali II antoi Opus Deille personaaliprelatuurin aseman katolisessa kirkossa. Se on kuin hiippakunta ilman rajoja: keskusten johtajat vastaavat alueensa Opus Dei -johtajille, jotka vastaavat prelaatille eli Opus Dein ylimmälle johtajalle. Hänen yläpuolellaan on enää paavi.

Puolalainen paavi vihasi kommunismia ja Latinalaisessa Amerikassa päätään nostanutta niin sanottua vapautuksen teologiaa, jossa papit perustelivat Raamatun avulla köyhien oikeuksia ja tulonjaon tarkistamista. Suuntaus tuomittiin uskontoon verhotuksi vallankumouksellisuudeksi ja marxilaisuudeksi. Sittemmin paavi nimitti alueelle piispoja, joiden mukaan kirkon tehtävä on huolehtia vain hengellisestä köyhyydestä.

Se ei ole aina tarkoittanut puolueettomuutta. Esimerkiksi Francon Espanjassa monet Opus Dein jäsenet toimivat diktatuurihallinnossa. Diktaattori ja järjestö jakoivat samat perhearvot: äitiys on pyhää, ja naisten tulee huolehtia perheestä ja kodista. Myös lapset ovat pyhiä, joten ehkäisy ja abortti eivät käy laatuun.

Varsinkin pohjoisamerikkalainen katolisuus on konservatiiveille murheenkryyni. Siellä tupataan olemaan vähän liian suvaitsevaisia ja hanakoita päivittämään kirkon oppeja.

Toisin on Opus Deissä.

 

London School of Economicsin kirjasto Lontoon ydinkeskustassa on uudenaikainen. Terästä, kulkuportteja ja tietokoneita.

Juurikkala ei pidä sitä mitenkään kummallisena opiskelupaikkana hartaalle katolilaiselle. Ihan kiltisti hän tulee myös viereiseen trendibaariin.

”No saanhan mä nyt kaljalla edelleen käydä. Mutta ei kai sua häiritse, jos mä laitan tämän krusifiksin pöydälle?”

Siitä ei pääse mihinkään, että Juurikkalan elämä on muuttunut.

”Ennen opiskelin tullakseni rikkaaksi tai hyväksi ammatissani. Nyt teen sen palvellakseni yhteiskuntaa. Tai että voisin auttaa opiskelutovereita heidän vaikeuksissaan”, Juurikkala sanoo.

Bisnesmaailma ei enää kiehdo. Juurikkala suunnittelee palaavansa Suomeen tutkijaksi. Muutenkin maailmankuva on muuttunut suopeammaksi asioiden monimutkaisuudelle.

”Olen kai tullut kypsemmäksi. Verotus ei ole mielestäni enää aina varkautta, vaikka usein onkin”, Juurikkala hymyilee. ”Mutta en ole enää kiinnostunut kasvusta ja tuottavuudesta. Tärkeää on työttömyys, muttei siksi että se on tehotonta, vaan koska se vahingoittaa ihmisiä, hajottaa perheitä ja peilautuu lapsiin asti.”

Siksi Oskari on edelleen sitä mieltä, että ammattiliitojen erityisasema pitäisi poistaa häiritsemästä työllistymistä.

”Mun biologisen isän kanssa tästä tulee aina vähän kiistaa.”

Kuka hän on?

”SAK:n kakkosmies Matti Tukiainen.”

Lapsuudestaan Oskari muistaa isän kaverin Eero Heinäluoman ison hahmon.

No, ainakin Juurikkalan ay-pelko kuulostaa todellakin ihan – luonnolliselta.

Kirjoitusta varten on haastateltu yleisen kirkkohistorian dosentti Mikko Ketolaa Helsingin yliopistosta.

 

Image 5-6/2005