Beta

Isyyskoe – Jani Toivolan haastattelu

Kommentoi 0
Teksti: Kuvat: Mikko Harma

Jani Toivola on 30-vuotias näyttelijä ja juontaja, joka haaveilee isyydestä. Mutta hänen haaveensa tiellä on yksi asia: hän on homo.

 

Viime kesänä Jani Toivola lueskeli lehteä ystävänsä asunnossa New Yorkissa. Hän oli viettämässä entisessä kotikaupungissaan kuukauden lomaa, mutta sinä iltana hänen huomionsa vangitsi jokin aivan muu kuin kaupungin hulina.

The Advocate -lehdessä kerrottiin Los Angelesissa asuvasta irlantilaisnäyttelijästä Johnny O’Callaghanista, joka adoptoi yksin 3-vuotiaan Odin-pojan Ugandasta. Artikkeli kuvaili O’Callaghanin ja Odinin kolme vuotta jatkunutta yhteiselämää, O’Callaghanin ajatuksia isyydestä sekä hänen uuden miehensä sulautumista perheeseen. Lukiessaan Toivola toivoi, ettei artikkeli loppuisi koskaan.

Myöhemmin samana yönä hän havahtui yhtäkkiä hereille.

”Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Että niin, mä voin hankkia sen lapsen vaikka nyt. Mä voin hankkia sen yksin. Että se kuuluu mulle ja mä olen niin valmis siihen kuin nyt vaan voi olla”, Toivola, 30, muistelee.

Oivallus ei tietenkään sinänsä ole kovin kummallinen. Aika moni kolmekymppinen huomaa jossain vaiheessa, että on vihdoinkin valmis hankkimaan lapsia.

Toivola työskentelee näyttelijänä ja juontajana, omistaa asunnon Helsingin Eirassa ja on kaikin puolin vakaassa asemassa elämässään. Parhaillaan hän viihdyttää satojatuhansia televisiokatsojia Idols-sarjassa ja näyttelee Tampereen teatterissa Juhlat-esityksessä.

Mikäpä siis otollisempi aika vanhemmuuteen.

Toivolan haaveen toteutumista vaikeuttaa kuitenkin yksi asia: hän on homo. Tai oikeastaan kaksi asiaa: hän on homo ja mies.

Suomessa kuka tahansa yli 25-vuotias voi adoptoida lapsen yksin, jos viranomaiset toteavat, että hän sopii vanhemmaksi. Lain mukaan Jani Toivola on siis aivan yhtä mahdollinen adoptiovanhempi kuin kuka tahansa muukin.

Käytännössä tie on mutkaisempi. Suomalaisia lapsia annetaan adoptioon muutamia kymmeniä vuodessa, mutta heidät sijoitetaan lähinnä avioparien perheisiin. Ulkomaisia lapsia adoptoidaan meille vuosittain parisataa, mutta moni lapsia antava maa ei hyväksy yksinhakijaa vanhemmaksi lainkaan tai antaa etusijan aviopareille. Tällä hetkellä kansainvälisiä adoptioita Suomessa välittävät järjestöt eivät pääsääntöisesti ota yksin lasta haluavia edes jonoon, olipa hakija mies tai nainen, koska jonotus venyisi niin pitkäksi.

Osassa lapsia antavista maista rajoitukset sulkevat seksuaalivähemmistöt kokonaan pois hakijoiden joukosta. Maat saattavat myös antaa lapsia adoptioon omille mies- ja naispareilleen tai yksinhakijoilleen, mutta ulkomaisille vanhemmille on tiukemmat vaatimukset. Lapsille kun halutaan perhe ensisijassa kotimaasta.

Käytännössä Toivola voisi siis hankkia lapsen joko sopimalla lapsen teosta ja yhteishuoltajuudesta naisen kanssa tai hakemalla adoptiota suoraan jossakin muussa maassa, kuten Johnny O’Callaghan teki. Naisen kanssa lasta voisi yrittää saada joko kotikonstein tai hedelmöityshoidoilla. Sijaissynnytys, siis se, että nainen kantaisi Toivolalle lapsen ja luopuisi lapsesta synnytyksen jälkeen, ei ole Suomessa laillista.

Johnnyn ja Odinin tarina oli Toivolalle tärkeä, sillä se osoitti itsenäisen adoption mahdolliseksi. Mutta ennen kaikkea se oli tärkeä, koska se osoitti vanhemmuudesta haaveilun olevan ylipäätään sallittua myös miehelle, ja myös miehelle ilman perinteistä parisuhdetta.

”Periaatteessa se oli vain yhden ihmisen tarina siitä, kuinka hän oli hankkinut lapsen, mutta itselleni se toimi esikuvana”, Toivola selittää kuukausi New Yorkin illan jälkeen Helsingissä.

”Se oli artikkeli, joka sanoi, että säkin voit tehdä tämän ja säkin voit puhua vanhemmuudesta normaalisti ja normaalina asiana. Se oli kauhean kirkas hetki: että ihan hyvin se lapsi voisi nukkua tossa mun vieressä ja me oltaisiin yhdessä täällä reissussa.”

Toivola ei ole adoptoimassa lasta juuri nyt, mutta tähänkin oivallukseen saapuminen on ollut pitkä tie. Jopa oudon pitkä, ottaen huomioon, että Toivolalla on lasten hoidosta vankkaa kokemusta.

 

Kymmenvuotiaana Jani Toivola sai hepulin. Sitä edelsivät seuraavat tapahtumat:

Toivola syntyi 1977 Vaasassa. Hänen kenialainen isänsä jatkoi elämäänsä muualla Euroopassa ja Toivola kasvoi suomalaisen äitinsä kanssa ensin Helsingissä, sitten Porvoossa. Kun Jani oli 9-vuotias, perheeseen liittyi isäpuoli. Ja sitten kaikki muuttui: äiti odotti lasta.

”Muistan kun äiti sanoi, että meille olisi tulossa vauva. Mutta se yritti kai kertoa sitä lapsenomaisesti ja sanoi, että vauva olisi tulossa hoitoon. Mä olin että aijaa, totta kai meille voi tulla hoitoon. Äiti kysyi, että mitäs jos se tulisi pitemmäksi aikaa. Kysyin kuinka pitkäksi ja äiti sanoi, että koko elämäksi. Mä ihmettelin, miten joku antaa lapsen hoitoon koko elämäksi. Sitten äiti selitti, että täällä masussa on vauva.”

Uutinen oli merkittävä. Jani alkoi juosta ympäri asuntoa ja itki ja nauroi vuorotellen. Kun ensimmäinen kahdesta pikkusiskosta syntyi, Jani opetteli heti hoitamaan lasta, kylvetti ja vaihtoi vaippoja.

”Ei mun olisi tarvinnut tehdä sitä, mutta mä halusin”, Toivola muistelee. ”Sanoin äidille, että mene jumppaan, kyllä mä voin hoitaa.”

Toivolan muistiin on piirtynyt erityisesti viikko, jolloin sisko oli noin vuoden ikäinen ja Jani 11 vuoden kieppeillä. Vanhemmat lähtivät matkalle kahdestaan,  ja lapsia hoitivat mummo ja siskon täti. Silloin Jani pääsi todella hoitamaan huushollia.

”Mähän olin se, joka tiesi milloin sisko nukkuu päiväunet ja miten sitä syötetään. Neuvoin tätiä ja käskin sitä sohvalle istumaan, kun minä hoidin lapsen. Muistan miten hienoa se oli, kun mä aina tiesin, mitä pitää tehdä.”

Jani luki siskoilleen satuja ja otti nämä mukaan leikkeihinsä omien ystäviensä kanssa. Lapset loivat kuvaelmia ja Jani puki ja kampasi siskojaan rooleihin.

”Joulukuvaelmissa niillä oli tukat hirveillä nutturoilla, ja ne oli että ota pois, ota pois ja mä olin että ei saa ottaa vielä”, Toivola nauraa ja matkii kireää ilmettään, kun nuoren maestron tähtinäyttelijät eivät olleet rooleistaan innoissaan. Kampauksista piti ottaa tietysti valokuvia.

Viikonloppuaamuisin Jani heräsi usein siskojen kihinään ja tirskumiseen hänen ovensa takana, kun tytöille oli sanottu, että veljeä ei saa herättää.

”Sitten kun mä sanoin, että no saa tänne tulla, ne juoksi heti peiton alle. Mutta ei se nyt sitä tarkoita, ettei mulla ikinä olisi mennyt hermo niihin. Olihan meillä myös aikoja, jolloin taisteltiin elintilasta. Mutta meillä oli sen verran ikäeroa, että se dynamiikka oli aika selkeä.”

Janin rakkaus lastenhoitoon ulottui myös oman perheen ulkopuolelle. Kun Toivolat kävivät ystävien luona kylässä, Jani perusti huoneen nurkkaan lapsiparkin. Hän keräsi kyläilevät lapset yhteen ja leikitti ja hoiti heitä. 

”Muistan, että sekin oli ihan mahtavaa, kun aikuiset sanoivat, että kyllä se Jani osaa ja on se Jani hyvä, kun meidänkään Liisa ei yleensä ole ikinä kenenkään vieraan kanssa. Se oli vain kauhean luonnollista mulle, ja mä nautin siitä ihan hirveästi.”

Yläasteella Jani kävi ohjattuja lastenhoitokursseja. 16-vuotiaana hän työskenteli ohjaajana Kiljavan leirikesän lastenleirillä.

Lapsena Toivola hoiti mielellään kotia muutenkin. Ala-asteikäisenä hän kävi kokkikerhoissa ja teki perhejuhlien kakkuihin täytteet ja koristelut. Yläasteella alkoivat kotitaloustuntien inspiroimat kokeilut: kinuskia sokerista ja voista, suklaapalleroita kaakaojauheesta ja kauraleseistä, mokkapaloja nonparelleineen.

Vielä tuolloin kokkaava ja lapsia hoitava poika ei ollut mitenkään negatiivinen asia, ympäristönkään mielestä.

”Siitä ruuanlaitosta saattoi kai kuitenkin vetää johdannaisen, että Jani on hyvä tekemään ruokaa ja leipomaan, siitä tulee ehkä kokki. Mä halusinkin silloin kokiksi. Mutta en mä sitä välttämättä niin toitottanut koulussa, että olin lastenhoitokurssilla.”

Hankaluudet alkoivat, kun Jani ymmärsi teini-iässä rakastuvansa miehiin, ei naisiin.

”Homouden tajuaminen oli tietenkin ensin sellaista vaiheittaista. Se vähän kävi mielessä ja sen sitten laittoi vaan pois. Mutta sitten kun tajusin, että tätä mä olen ja tällä mennään, tuli ajatus että hei apua, mites ne lapset. Silloin mä käsitin sen niin, että en voi saada lapsia.”

Onneksi hän lähti parikymppisenä New Yorkiin.

 

Perheeseen kuului kolme ihmistä. Oli kirjailija-isä samettihousuineen ja paksusankaisine silmälaseineen. Oli bisnes-isä pukuineen ja salkkuineen. Oli pikkutyttö tummine kiharoineen ja korvakoruineen.

Perhe aterioi harva se ilta ravintolassa, jossa Jani Toivola työskenteli tarjoilijana. Tuolloin, 90-luvun lopussa, Toivola opiskeli näyttelemistä New Yorkissa HB Acting Studiossa.

”Nämä ovat niin isoja asioita, että kun ne tuli ekan kerran sisään sinne ravintolaan, mäkin olin ihan että kato kato, tuol on tommoinen perhe”, Toivola esittää kiihtynyttä supinaansa työkaverille.

Pikku hiljaa Toivola tutustui perheeseen paremmin. Miehet kertoivat, että tyttö oli adoptoitu Chilestä. Kirjailija-isä hoiti puolitoistavuotiasta lasta kotona ja kirjoitti, kun lapsi nukkui. Bisnes-isä kävi töissä ja riensi töiden jälkeen kotiin perheensä luo. Yhteinen ravintolaillallinen oli yksi perheen perinteistä.

”Mua viehätti heissä tosi paljon just se normaalius”, Toivola sanoo. ”Että kiireisessä New Yorkissakin löydetään aikaa perheelle, ja että lapsi oli niin iloinen ja söötti. Ja kun homojen vanhemmuutta vastaan on niin paljon argumentteja, oli tosi hyvä nähdä, että ne oli vain yksilöitä ja ihan normaaleja ihmisiä.”

Homovanhempia vastaan tosiaan on esitetty argumentteja. Äärimmäiset vastustajat uskovat, että homoseksuaalit ovat perverssejä eikä heille voi uskoa lasta, hyväksikäyttävät sitä vielä. Maltillisemmat vastustajat uskovat, että luonto on tarkoittanut lapsen vain miehen ja naisen hoivaan, eikä lapselle ole hyväksi kasvaa perheessä, jossa ei ole molempaa sukupuolta olevia, heterosuhteessa eläviä vanhempia.

Suomessa homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 saakka, ja se poistettiin sairausluokituksesta 1981. Sittemmin asenteet ovat muuttuneet paljon. Vuonna 1995 rikoslaki kielsi syrjinnän  sukupuolisen suuntautumisen perusteella ja vuodesta 2002 samaa sukupuolta olevat parit ovat voineet rekisteröidä parisuhteensa. Rekisteröinnin myötä he saavat monia samoja laillisia oikeuksia ja velvollisuuksia kuin aviopareilla on. Adoptio-oikeutta heillä ei kuitenkaan vielä ole.

Monilla homopariskunnilla on lapsia. Jälkikasvua on saattanut kertyä aiemmista heterosuhteista, tai  lapsia on hankittu hedelmöityshoitojen tai yhteisten sopimusten avulla. Etenkin naisparien perheistä on tullut jo melko hyväksytty perhemuoto.

Samaa sukupuolta olevien vanhempien perheissä kasvavien lasten kehitystä ja elämää on myös tutkittu. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön mietinnössä Lapset ja rekisteröity parisuhde (2003) todetaan, että tutkimuksissa ei ole havaittu perhemallista aiheutuvan lapsille haittaa. Käytännössä tutkimuksia on tehty enemmän naisparien lapsista, koska miespareilla lapsia on ollut vähemmän.

Juuri nyt meillä valmistellaan lakiehdotusta, joka antaisi homoseksuaaleille, naisille ja miehille, oikeuden adoptoida rekisteröidyn puolisonsa lapsi. Tätä kutsutaan perheen sisäiseksi adoptioksi. Eduskunnan on tarkoitus käsitellä ehdotusta loka-marraskuun vaihteessa.

Kesän puoluekokouksissa ehdotettiin lisäksi rekisteröidyille pareille oikeutta ulkoiseen adoptioon, siis oikeuteen adoptoida lapsi yhdessä aivan samalla lailla kuin aviopari voi tehdä.

Tällä hetkellä kokoomus, Sdp, vihreät, Vasemmistoliitto ja Rkp kannattavat homo- ja lesboparien täydellistä adoptio-oikeutta. Keskusta kannattaa oikeutta perheen sisäiseen, mutta ei ulkoiseen adoptioon. Kristillisdemokraatit eivät ole ottaneet asiaan virallista kantaa, mutta puheiden perusteella puolue vastustaa adoptio-oikeuksien laajentamista. Perussuomalaiset vastustavat molempia oikeuksia. 

Yleisradion Kuudes aisti -ohjelman tuoreen kyselyn mukaan 54 prosenttia suomalaisista ei kannata adoptio-oikeutta samaa sukupuolta oleville pareille. Naiset kannattivat oikeutta yleisemmin kuin miehet.

Esimerkiksi Ruotsissa, Islannissa ja ensi vuoden alusta Norjassa samaa sukupuolta olevilla pariskunnilla on täsmälleen samat adoptio-oikeudet kuin aviopareilla.

Meillä keskustelu homoseksuaalien vanhemmuudesta on kuitenkin keskittynyt lähinnä naispareihin. Homomiehet ovat puhuneet isyydestään tai sen kaipuusta valtajulkisuudessa vain harvoin.

Siksi Toivola hakeekin tukea omille tunteilleen ulkomailta.

  

Ruotsissa vietettiin vuonna 2006 iloista perhejuhlaa. Kirjailija-koomikko Jonas Gardell sekä hänen puolisonsa, suomalaissyntyinen kirjailija-televisiojuontaja Mark Levengood saivat toisen lapsensa, tyttären. Ennestään heillä oli jo tuolloin kolmevuotias poika. Gardell-Levengoodit ovat tehneet lapset yhdessä ystäväpariskuntansa, kahden naisen, kanssa.

Gardell ja Levengood ovat kertoneet perheestään julkisuudessa avoimesti. Toisen lapsen syntymä uutisoitiin muun muassa Aftonbladet-lehdessä, ja perheen kuulumisia seurataan kuten minkä tahansa julkkisparin perhe-elämää. Sukuun kuuluu muitakin uudenlaisia perheitä: laulaja-näyttelijä Rikard Wolffilla on tytär Jonas Gardellin siskon kanssa, vaikka Wolff elää rekisteröidyssä suhteessa miehen kanssa.

Yhdysvalloista kiiri puolestaan elokuussa uutisia laulaja Ricky Martinin perheenlisäyksestä. Martin on saanut kaksospojat sijaissynnyttäjän, tai amerikkalaisittain kohdunvuokraajan, avulla. Kohdunvuokraus on Yhdysvalloissa täysin laillista, ja esimerkiksi New York Times kertoi jo kolme vuotta sitten uudesta trendistä: naiset vuokraavat kohtuaan mielellään nimenomaan homopareille. Juttuun haastatellut kohdunvuokraajat kertoivat, että heidän ja lasta kaipaavan heteroparin naisen välillä saattaa olla hankala jännite, mutta homomiesten kanssa ongelmaa ei ole.

Ricky Martin ei ole kertonut julkisuudessa seksuaalisesta suuntautumisestaan, mutta Toivolan näkökulmasta sillä ei ole väliä. Häntä inspiroivat aivan yhtä lailla tarinat heteromiesten oma-aloitteisesta isyydestä.

”Luin kesällä amerikkalaisesta lehdestä jutun heteromiehistä, jotka ovat päättäneet hankkia lapsia yksin. Siinä oli Wall Streetillä työskentelevä, viisikymppinen mies, joka oli ollut pitkässä suhteessa naisen kanssa. Nainen ei kuitenkaan halunnut lapsia, ja kun he erosivat, mies tuli siihen pisteeseen, että nyt ne lapset täytyy hankkia, jos niitä haluaa”, Toivola kuvailee.

Mies päätyi hankkimaan tyttären kohdunvuokraajan avulla.

”Meillä ei ole oikein tuotu esiin, että yhtälailla mies voi haluta lapsia. Esimerkiksi mun naispuoliset ystäväni ovat sanoneet, että he eivät tiedä, tapaavatko he koskaan sitä täydellistä prinssiä, joka antaa heille sen täydellisen lapsen. Silti heillä on luontainen halu saada lapsia ja perhettä ympärille, vaikka ilman miestä. Miksi mä en ihan yhtälailla voisi haluta samaa?”

Julkiset esimerkit miesten lapsiperheistä ovat tärkeitä, sillä joskus Toivolankin usko asiaansa on ollut koetuksella. Etenkin jos hän on kuunnellut väittelyitä homojen vanhemmuudesta.

”Ihminen tarvitsee vahvistusta sille, mitä on ja minkä uskoo oikeaksi. Jos sitä ei saa, omakin olemus rupeaa väistämättä heikkenemään. Tai jos lukee paljon sellaista, mikä on omaa ajatusta vastaan, alkaa ajatella helposti että hemmetti, onkohan noi oikeassa. Ehkä mun ei kuulu saada lapsia”, Toivola pohtii.

”Mutta kun toisella puolella on nämä kuvat normaaleista, onnellisista perheistä, se on miljoona kertaa vahvistavampi tekijä. Luin adoptiosta joltain sivustolta, jossa oli tällainen lause: ’homoseksuaalien uskotaan olevan enemmän kiinnostuneita rakkaudesta kuin lapsista, mutta nyt useat tutkimustulokset osoittavat, että tämä ei pidä paikkaansa.’ Tuntuu aika järkyttävältä, että ylipäänsä kirjoitetaan noin. Että joku on todella tutkinut sitä, että tykkääköhän ne homot enemmän rakkaudesta kuin lapsesta. Sellainen väittämä on esimerkiksi sen itse ravintolassa näkemäni perhekuvan rinnalla ihan absurdi ja naurettava.”

Julkiset esimerkit ovat tärkeitä siksikin, että jos ei koskaan ole kohdannut homovanhempia, ei välttämättä ymmärrä, että sellaisia voi edes olla olemassa. On sitten itse homo tai hetero.

Toivola osallistui kesällä Ylen Vaunu-televisio-ohjelmaan, jossa julkisuuden henkilöt vietiin kohtaamaan jollakin tapaa vastakkaisista maailmoista tulevia ihmisiä. Toivola lähti Pohjanmaalle metsätöihin entisen hiihtäjän, nykyisen keskustan kansanedustajan Juha Miedon kanssa.

”Me puhuttiin siinä sitten suomalaisen miehen roolista”, Toivola kuvailee. ”Ja niin mahtava, lupsakka, avosydäminen ja joviaali ihminen kuin Mieto onkin, ainut hetki, jolloin hän meni sinä päivänä hiljaiseksi, oli kun puhuttiin homoisyydestä.”

Mieto totesi olevansa ”pirättyväinen” antamaan homopareille adoptio-oikeutta. Ylipäänsä ajatus homopareista ja -perheistä tuntui Miedosta vielä vähän eriskummalliselta, koska hän on itse tottunut, että perheessä on mies ja nainen.

Toisaalta kun Toivola joskus puhuu isyystoiveistaan homomiehille, hänestä saattaa tuntua silloinkin kuin hän esittelisi keskustelukumppanilleen aivan uuden asian.

”Tietenkään kaikki ihmiset eivät yksinkertaisesti halua lapsia. Mutta monet homot ovat ehkä vain ajatelleet automaattisesti, että he eivät voi saada lapsia. Väittäisin, että se on ehkä enemmän maailmankuva, mikä heille on näytetty. Tai että he eivät ole saaneet samaa kokemusta kuin minä, että olisi elänyt yhteiskunnassa, missä se on yleisempää ja saa nähdä niitä malleja.”

Erityisen omituinen tunne Toivolassa herää, kun hän selailee listaa alueista, joissa samaa sukupuolta olevat parit saavat adoptoida lapsia. Listalla ovat Ruotsin, Islannin ja Norjan lisäksi esimerkiksi Alankomaat, Belgia, Espanja, Englanti ja Skotlanti.

”Noissa maissa on tultu siihen tulokseen, että tämä on ok ja tämä ei ole vaarallista kenellekään. Ja me täällä toisessa maassa esitetään yhä argumentteja sitä vastaan. Että miten ne muut eivät pelkää näitä asioita, ja me pelätään yhä. Eikö tässä ajassa ja maailmassa sen tiedon  pitäisi kulkea aika nopeasti sieltä tänne?”

Tiedon kulkua odotellessa Toivola keskittyy osallistumaan lasten elämään muilla tavoin.

 

Jugend-kerrostalon alakerran huoneisto on sisustettu mukavasti. Pehmeitä räsymattoja, sohvia, leluja. Pöytä täynnä kahvia ja pullaa, pöydän ympärillä naisia ja lattioilla leikkiviä lapsia. Ovella seisoo outo pari: mies ja lapsi.

Jani Toivolalla on kaksi kummilasta. Hän on viettänyt paljon aikaa etenkin yksivuotiaan Mio-pojan kanssa, ja yksi heidän yhteisistä hetkistään oli vierailu kaupungin järjestämään lasten iltapäiväkerhoon Mion ollessa noin puolivuotias. Kun Jani seisoi ensimmäisen kerran kerhon ovella, hän oli kääntyä kannoillaan.

”Siellä oli pelkästään naisia, ja kun me tultiin siihen ovelle, musta ainakin tuntui kuin hälinä olisi lakannut leikaten. Kaikki tuijotti, että kuka tuo on tuo mies tuolla ovella, ja mä menin ihan kipsiin ensin että apua”, Toivola nauraa.

”Ei ne mitenkään pahasti katsoneet, vaan olihan se tietysti vähän erilainen näky. Olin ymmärtävinäni, että ei siellä paljon miehiä ole. Muistelivat että joskus joku oli käynyt.”

Ohjaaja tuli kuitenkin heti ottamaan Janin ja Mion vastaan, ja kerhohetket sujuivat lopulta hienosti. Kerhossa käyminen tutustutti Toivolaa lastenhoidon arkeen entistä enemmän, mutta se myös vahvisti hänen käsitystään siitä, mikä vanhemmuudessa on osaltaan hienoa.

”Siinäkin kun iski päälle ne omat jännitykset ja suojamuuri, että pitäisikö kääntyä pois, tajusin heti, että mulla on tässä sylissä tämä lapsi, joka aistii musta, miten täällä ollaan ja mikä on pelottavaa ja mikä ei. Että mun täytyykin nyt kohdata tämä asia ja olla rohkea, jotta sillä on turvallinen olo ja se saa viestin, että ihmisjoukot ei ole pelottavia.”

Palkintokin seuraa nopeasti.

”On ihan mahtavaa, että kun me ollaan mun kummipojan kanssa jossain, missä on vieraita ihmisiä, ja sitä rupeaa pelottamaan tai jännittämään, se tulee mun luokse. Mä olen se turva. Ne ovat kauhean isoja asioita.”

Toivola on käynyt lapsen kanssa baby biossakin, vauvoille ja vanhemmille järjestetyssä elokuvanäytöksessä. Massatapahtumassa käytössä oli Helsingin Tennispalatsin isoin sali.

”Se oli hyvin kotoisaa. Koko alaosa screenin edessä oli täynnä tilkkutäkkejä, joilla lapset makailivat ja niille vaihdettiin vaippoja. Mikroissa lämmitettiin ruokaa ja aulassa oli kymmenittäin vaunuja riveissä. Ja sitten katsottiin leffaa sen verran, mitä nähtiin ja kuultiin.”

Baby biossa ei elokuvasta tietysti paljon jää mieleen, mutta tapahtumalla on muitakin tarkoituksia.

”Musta on hauska ajatus jakaa lapsen kanssa jo pienestä tällaisia yhteisiä aktiviteetteja. Että ollaan liikkeellä ja että lapsen kanssa voidaan olla julkisissa paikoissa. Ja varmaan on ylipäätään tärkeää vanhemmille, että on tällaisia sosiaalisia kohtaamisia, jos on vaikka lapsen kanssa kotona tai ei ole puolisoa.”

Tämän artikkelin valokuvissa Toivola pitää sylissään ystäviensä Kauri-vauvaa. Jani osallistui Kaurin äidin kanssa synnytysvalmennukseen. Kaurin isä työskenteli ulkomailla, joten Toivola oli äidin tuki ja vara-apu, jos isä ei pääsisikään synnytykseen. Valmennus näytti Toivolalle uuden puolen vanhemmuudesta.

”Välillä ehkä itselläkin on ollut kausia, jolloin on kyseenalaistanut ihmisen tarvetta lapsiin ja perheen perustamiseen. Että onko se vaan malli, mikä me on opittu”, Toivola selittää.

”Mutta siellä synnytysvalmennuksessa näin sen huoneellisen ihmisiä, joilla tämä asia oli edessä, ja näin miten herkillä ja nöyrinä ne oli sen järjettömän ison elämänmuutoksen edessä. Kyllä hävisi saman tien kaikki kyseenalaistukset. Ihan sama mistä se tulee, mutta se on vaan todella luonnollista.”

Toivola ei kuitenkaan haaveile biologisen lapsen saamisesta naisen kanssa. Ennemmin hän haluaisi adoptoida lapsen.

”Mua vähän lähtökohtaisesti pelottaa, että äiti olisi ihminen, johon en ole itse sitoutunut. Mutta tästä mun pitäisi varmaan puhua ihmisten kanssa, jotka ovat tehneet niin. Kyllähän sekin on toimivaa. Suurempi syy on, että en tunne mitään erityistä tarvetta biologiseen isyyteen. Adoptiolle on kova tarve ja maailmassa on paljon lapsia, joilla ei ole koteja. Että miksi ei?”

Ihanteellisesti Toivola haluaisi lapsen parisuhteeseen, mutta toistaiseksi hänen parisuhteensa eivät ole edenneet niin pitkälle, että lapsen hankkiminen yhdessä olisi ollut ajankohtaista. Tärkeintä olisi kuitenkin perhe, on kokoonpano lopulta mikä tahansa.

”Se liittyy siihen, mitä näin synnytysvalmennuksessa. Mun haave on olla mukana perheessä, siinä pienessä, omassa yhteisössä tai kehässä, missä sitä asiaa ja arkea jaetaan”, Toivola sanoo.

”Kyllä mä alan antautua ajatukselle, että se on yksi elämän tarkoitus. En tarkoita, että jos ihmisellä ei ole lapsia, sen elämällä ei ole tarkoitusta. Mutta totta kai lapset kovasti opettaa ja muuttaa ja tuo kokonaan toisen maailman, mihin ei ehkä pääse ilman niitä. Ja kaikki se tekeminen ja lapsen kasvamisen seuraaminen ja sen turvana oleminen. Kun on perheestä lähtöisin itse, on tarve rakentaa omakin sellainen.”

Mahdoton haave ei ole. Tämän vuoden aikana Suomessa yksi mies on hakenut Suomen viranomaisilta adoptiolupaa yksin, ja hän on luvan saanut. Lapsen saaminen tämän kotimaalta on kuitenkin se vaikein askel, ja omatoimiadoptioissakin on ongelmansa, esimerkiksi sen varmistaminen, että lapsi ei ole lapsikaupan uhri.

Mutta Toivola ei aio keskittyä ongelmiin vaan haaveisiin.

”Kyllä mä tiedän ja tunnen jossain, että saan vielä lapsen. Ja jos se jää tapahtumatta, siihen on jokin syy mun elämäntarinassa. Mutta se syy ei ole homous.”

Image 8/2008