Beta

Hidden Figures – varjoon jääneet julistaa heti kättelyssä olevansa kertomus unohdetuista.

Kolumni | Näin sydämellä näyteltyä elokuvaa Kalle Kinnunen on nähnyt harvoin.

Elokuvan nimi on niin alleviivattu, että melkein pahaa tekee. Hidden Figures – varjoon jääneet julistaa heti kättelyssä olevansa kertomus unohdetuista. Kaksoismerkitys syntyy numeroista. Päähenkilöt ovat – tadaa! – matemaatikkoja. He ovat afroamerikkalaisia naisia, jotka 1960-luvun alussa auttoivat avaruuden valloituksessa.

Vastavoimia on kaksi. On arkipäiväinen rasismi ja seksismi, jotka tekevät sankarittarista altavastaajia myös omassa mielessään. On Neuvostoliitto eli yhteinen vihollinen, josta päähenkilöt ja heidän autonsa pysäyttävä valkoinen poliisi puhuvat heti ensimmäisessä kohtauksessa. Sputnikit lentävät jo.

Ehkä juuri siksi tämä elokuva tuntuu Trumpin aikana niin erityisen tärkeältä, ainakin amerikkalaisille. Hidden Figures on samaan aikaan sekä kansallismielinen että kaikkien mukaan ottamista painottava teos.

Samalla se on vähän kuumottavaa. Yhteisen vihollisen löytäminenkö on toivottavin asia, jolla sopusointu löytyy?

 

Tarina on tietysti tosipohjainen. Taraji P. Hensonin näyttelemä Katherine Johnson pääsee ensimmäisenä afroamerikkalaisena naisena tiimiin, jonka pitäisi lähettää amerikkalainen mies avaruuteen.

Octavia Spencer esittää Dorothy Vaughania ja Janelle Monáe Mary Jacksonia. Kaikki hahmot saavat näytön paikkansa. Vakuuttaa pitää myös aviomiesehdokas, jonka kaaliin ei mahdu ajatus matemaattisesti lahjakkaasta naisesta. Kevin Costnerin ja Kirsten Dunstin sivuosaroolit ovat näyttäytymisosia, sekä esteettisesti että ideologisesti funktionaalisia tukipilareita: establismentti on läsnä ja liittää elokuvan osaksi Hollywoodin kärkikaanonia.

Käsikirjoitus perustuu Margot Lee Shatterlyn tietokirjaan, josta ryhdyttiin tekemään elokuvaa hyvissä ajoin ennen sen julkaisua. Kertomus on vaan niin hyvä: Hidden Figures on periamerikkalainen elokuva Suuresta Tehtävästä, jota toteuttaessaan päähenkilöt tulevat joksikin. Nyt tehtävänä on paitsi kiertoratojen ja putoamiskulmien laskeminen, myös kuuluminen ympäröivään yhteiskunnalliseen muutokseen.

Avainkohtaus on tunteisiin vetoava jakso – kyllä, melkein itkin – jossa Katherine, pomolleen edelleen vain ”the girl with the numbers”, juoksee pitkin NASAn laitosaluetta etsien värillisten vessaa. Elokuvan emotionaalinen ydin on Katherinen hädässä – ja matkassa kohti hetkeä, jolloin vessojen rotuerottelukyltit irrotetaan ja jolloin hän toisaalta antaa itselleen luvan olla samanarvoinen kuin muut. Musiikki ohjailee tunteita. Vessaanjuoksujaksossa taustalla soi Pharrell Williamsin uusi kappale Runnin’.

Perusimelää, siis. Eikä Hollywood-elokuvakaan voi valehdella, että tarinan loppuessa kolme sankaritarta elivät lopun ikäänsä juhlittuina kansakunnan kaapin päällä. Loppunostatuksessa on esillä tätä piiloon jäämisen ristiriitaa sopivasti eikä yhtään liian surullisesti.

Sitä voi miettiä, onko hupsua, että seksismiä ja rasismia vastustava Hollywood-elokuva sijoittuu vuoteen 1961 eikä nykyaikaan. Nostalgia on mukavampaa kuin kertomuksen käsittely tässä ajassa. Tämä kehys myy paremmin, eikä siinä ole mitään pahaa – näin vain on.

 

Hidden Figures on käsikirjoitukseltaan pragmaattinen: juuri tätä tarinaa ei ehkä ole nähty, mutta näin kerrottuna se tosiaan on nähty. Silti se on vetävä kokonaisuus. Siihen on yksi syy yli muiden: näin sydämellä näyteltyä elokuvaa näkee harvoin.

Parasta näyttelemistä on vaikeaa purkaa sanoiksi. Miten tunnetta analysoidaan? Hahmojen inhimillisyys perustuu niiden ongelmiin, ja näyttelijän tehtävä on tulkita nämä ongelmat juuri omalla tavallaan. Jotain muutakin tarvitaan, ja joskus se on jotain mistä voi puhua ”läsnäolona” ja joskus ”intensiteettinä”. Pelkkä sympaattisuus ei koskaan riitä.

Henson, Spencer ja Monae nostavat tunnelman parhaimmillaan kattoon: jokainen roolihahmoista on omalla tavallaan samastuttava ja tavoittamansa hyvän ansainnut. Tasa-arvo tuntuu saavutetulta unelmalta. Isänmaahehkutuksen nationalistiset sävyt unohtuvat. Matematiikka tuntuu jännittävältä. Sputnikitkin putoavat. Joskus elokuvan taika on tätä. ■