Beta

Helinä-keiju | Michael Monroe

Michael Monroe on rocklegenda, Voice of Finlandin sympaattinen valmentaja ja Suomen kivoin julkkis. Kuinka hänestä tuli niin hyvä?

 

Esplanadilla sataa vettä. Tai paremminkin velloo, sillä ilmassa on usvamainen sadesumu, joka muistuttaa niin Lontoosta kuin Reykjavíkistakin. Toiset odottavat sateessa Michael Monroen keikkaa, toiset uutta iPhonea. 

Molempiin on aikaa vielä tunteja. Lavalla on silti täysi show päällä. Monroe tekee yhtyeineen soundcheckiä, joka on kuin muutaman biisin mittainen keikka. Fanit ovat innoissaan. Mieleen tulee väkisinkin Bruce Springsteenin kesäisen stadionkonsertin yllätys­soundcheck – sillä erotuksella, että illan pääesiintyjä ei ole Monroe itse.

Espan lava on somistettu jättimäiseksi iPhoneksi. Se on kuin Jumalan kädestä keskelle puistoa tömähtänyt kännykkä, katkennut yhteys maailmaan, jonka päälle hän nyt kusee pilven laidalta. Sitä kitschimmäksi mikään Apple-johdannainen ei tule ikinä pääsemään.

Suomen ensimmäiset iPhone 5:t myydään täällä perjantaina 28.9. kello 00.01. Ilmaiskeikan tarkoitus on viihdyttää historiallista hetkeä odottavia ihmisiä. Rock’n’roll on löytänyt 60 vuoden sekoilun jälkeen olemassaolonsa syyn: se lämppää uuden matkapuhelimen julkistusta.

Märkä lavanedus innostaa Monroen liukumaan kengillään. Eroa oikeaan keikkaan ei näe. Muutama teini hyppii läpi soundcheckin, muut kymmenkunta odottajaa tyytyvät seisomaan turva-aidalla. Illan pukukoodi on sadeviitta tai hihamerkein ja selkälipuin päällystetty nahkatakki. Odotuseväitä näyttää olevan K-kaupan muovikassissa.

Ravintola Kappeli hohkaa vaaleanpunaista väriä. Ovella on VIP-kyltit ja teleoperaattorin viestintäihminen, joka kertoo, kuinka Monroe on suuri iPhone-fani. Sisällä harva joukko illan kutsuvieraita odottaa kuivin sukin tilaisuuden alkamista.

Pian suuriin kärpäsmallisiin aurinkolaseihin ja mustaan, tähdillä koristettuun huiviin ja puvuntakkiin sonnustautunut Monroe harppoo yhtyeineen loungeen. Kaikilla on käsissään tuliterät iPhonet. Lasit pysyvät Monroen päässä, kun viisikko asettuu poseeraamaan mainosseinän eteen. Kuvaajien [muokattu*] salamavalot räpsyvät. Kitaristi Dregen muistelee lukeneensa, että jollain Applen tehtaalla olisi vastikään lakkoiltu.

Sitten on viihdetoimittajien vuoro. Paikalla on lehtien lisäksi parin kaupallisen radiokanavan edustajat. Heille Monroe toistelee, kuinka hänelle on tärkeintä, että puhelimella voi soittaa ja lähettää viestejä. Nettiä hän ei käytä suurten laskujen pelossa. ”Vaimon tietysti”, Monroe kuittaa toimittajan kysymyksen siitä, kenen numero hänellä on pikavalinnassa.

Viimeinen videohaastattelu on kesken, kun Monroen manageri Virpi Immonen kiertää vinkkaamassa bändin jäsenille, että taksi odottaa jo. Monroe kirjoittaa ohimennen yhden nimmarin Kappelin eteisessä ennen kuin yhtye poistuu paikalta.

Sade yltyy, mutta ei karkota turva-aidalla kyhjöttäviä faneja. Kahden ja puolen tunnin kuluttua lavalle ei nouse ainoastaan rocktähti vaan myös yleisjulkkis, jolle Hanoi Rocks oli vasta alku, menneisyydessä valettu peruskivi, ponnahduslauta nykyhetkeen.

Michael Monroe on suositumpi kuin koskaan.

 

Kaksi viikkoa myöhemmin sataa jälleen. Monroe saapuu manageritoimiston neuvotteluhuoneeseen vedettävän matkalaukun kanssa. Laukun kyljessä on Michael Monroe -tarra, ja laukku on täynnä Monroen rekvisiittaa haastattelua edeltäneistä kuvauksista.

Monroen kasvot ovat paksun puuterin peitossa. Silmiä reunustaa tuttu meikki. Hän tervehtii ja kiitää saman tien moikkaamaan muuta toimiston väkeä.

Viime huhtikuussa Wall Street Journal julkaisi pitkän Monroeta käsitelleen artikkelin. Siinä lehti julisti Monroen maailman tuntemattomimmaksi rocktähdeksi. Jutussa kerrottiin, kuinka Monroen ja Hanoi Rocksin vaikutus kuuluu Mötley Crüen ja Guns N’ Rosesin kaltaisten legendojen tuotannossa mutta inspiroi laajemminkin. Esimerkiksi Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb paljasti kuuntelevansa Monroen musiikkia juoksumatolla.

Talouslehti ynnäsi myös Michael Monroen jenkkikiertueen tuloksen: tappiota tuli loppujen lopuksi 200 dollaria, vaikka bändi nukkui keikkabussissaan – tosin harvassa ovat suomalaisbändit, joille Amerikan kiertäminen on kannattavaa. Tiukka budjetti näkyi jo siinä, että jokaisen mikkiständin hajottaminen teki loven budjettiin ja piti miettiä erikseen.

”Ei kai kukaan hajota soittimia tahallaan, paitsi ehkä The Who”, Monroe sanoo nauraen palattuaan takaisin.

”Mutta rokatessa roiskuu, enkä mä voi katsoa jokaista juttua kesken esityksen. Jos jokin hajoaa vahingossa, niin sitten vaan show must go on. Ja jos jokin on melkein täysin paskana, niin sitten oon voinut rikkoa loputkin.”

Monroen tähteys on ristiriita. Hän saattaa vierailla Motörheadin juhlakiertueen keikoilla tai hengata Aerosmithin kanssa kitarantekijä Les Paulin 75-vuotiskonsertissa. Silti hän on myös aliarvostettu underground-sankari, joka ei ikinä noussut maailmanlaajuisesti supertähtiluokkaan. 

Suomessa tilanne on tietysti eri. Monroe ja Andy McCoy ovat ne kaksi rocktähteä, jotka kuka tahansa tuntee. Ero on vain siinä, että Andy edustaa rock’n’rollin pimeää puolta ja vanhan koulun sekoilua, jota Michael välttelee parhaansa mukaan.

”Oon aina pitänyt tarkkaan huolen, että säilytän arvokkuuteni, eikä maine mene”, Monroe sanoo.

Hän istuu pöydän ääressä mutta ei ole sekuntiakaan aloillaan. Ranne­korut ja sormukset kilahtelevat pöytään, heiluvat kädet säestävät pitkiä, anglismeja viliseviä monologeja. Jos Andy McCoy muistuttaa satu­hahmoista eniten Kapteeni Koukkua, Michael Monroe on ilmielävä Helinä-keiju.

Monroe kertoo olevansa tapahtumien suhteen valikoiva. Hyvän­tekeväisyystilaisuudet ovat ok, mutta muuten Michaelista ei juuri ole mannekiiniksi. Esimerkiksi iPhone-tilaisuus oli Monroen mukaan yksittäinen keikka, joten siihen saattoi lähteä.

Mutta eikö puhelimen mallinen lava ollut vähän liikaa?

”Se lava oli hieno!” Michael innostuu suorastaan säpsähtäen. ”Se oli magee ja trippi juttu! Se oli hyvin tyylikkäästi tehty tilaisuus. Periaatteessa se oli kuin mikä tahansa muukin keikka, mutta saatiin ilmaiset puhelimet.”

Monroe kuulostaa vilpittömän tyytyväiseltä tapahtumaan. Hän kertoo ”ampuneensa itseään lukuisia kertoja jalkaan”, kun on vahtinut liiankin tarkkaan mitä edustaa.

”Rahaa on hyvä olla, mutta ei se sua onnelliseksi tee. En ole ikinä ymmärtänyt jättiomaisuuksien keräämistä. Mä olen rocklaulaja ja tulen sillä toimeen, mutta en pysty missään välissä lekottelemaan. Ei se ole helppoa. Mä oon live-esiintyjä, ja se on jotain, mitä kukaan ei voi downloadata. Levyt eivät myy enää niin paljoa, mutta en mä oo koskaan myynyt miljoonia muutenkaan”, Monroe sanoo.

Monroe haluaa tulla nähdyksi aitona rokkarina. Hänen vastauksensa leviävät polveileviksi tarinoiksi, joiden esiintyjälistalla on Slashin, Alice Cooperin ja Johnny Thundersin kaltaisia legendoja ja Monroen ystäviä. Kaikki tarinat on vuorattu yksityiskohdilla, ja Monroen saa kerta toisensa jälkeen nykäistä niiden kertomisesta takaisin kysymysten pariin.

”Alice Cooperin lavashow oli teatteria”, Monroe muistelee.

”Sen sijaan, kun (Dead Boysin) Stiv Batorsia lyötiin pullolla päähän kesken soiton, niin se jatkoi ja pökertyi verenhukkaan. Sitten Stiviä on ammuttu, ja se on murtanut jalkansa lavalla. Kerran se kuoli kliinisesti lavalla muutamaksi minuutiksi. Stiv hirttäytyi mikkipiuhaan ja muuttui siniseksi. Onneksi roudari huomasi sen. Siinä ei oo mitään teatteriverta. Se on todellista ja rock’n’rollia, että on kyse elämästä ja kuolemasta. Se teki muhun suuren vaikutuksen, muttei tarkoita sitä, että mun pitäisi alkaa teloa itseäni...”

 

Michael Monroe on kirjoittanut 35 vuotta satua, jonka päähenkilönä on hän itse. Kun häntä pyytää kertomaan henkilöhistoriansa lyhyesti, hän aloittaa samalla tavalla kuin satoja ja satoja kertoja aikaisemmin.

”Synnyin sunnuntaina 17. kesäkuuta 1962. Samana kesänä kuin Marilyn Monroe kuoli ja Rolling Stones syntyi. Äitini kertoi, että se oli kaunis ja aurinkoinen kesä siihen asti, mutta syntymäni jälkeen satoi loppukesän…”

Monroe on kertonut varmasti aivan yhtä monta kertaa myös sen, kuinka hän näki yhdeksänvuotiaana televisiosta Black Sabbathin keikan. Yleisradion televisiokuuluttajan ja äänitarkkailijan poika Matti Fagerholm oli niin vaikuttunut, että päätti loppuelämänsä suunnan: hänestä tulisi bändin pitkätukkaisen laulajan Ozzy Osbournen kaltainen rocktähti.

Pian tämän jälkeen musikaalinen ja pianoa pienestä asti soittanut poika löysi Black Sabbathin riffit myös pianosta. Varhaisessa nuoruudessaan hän osti myös huuliharpun ja halvan saksofonin ja opetteli itsekseen soittamaan niitä. 1970-luvun lopun Helsingissä Monroe kavereineen oli outolintu, joka joutui ulkonäkönsä vuoksi juoksemaan aggressiivisia diinareita karkuun.

”Ne yrittivät lokeroida kaikki, mutta silti katsoessaan mua ja Andya, ne ihmetteli että  ’hä, ketä nää nyt sit on’. Mulla oli pitkä fleda, blondi päältä ja musta alta. Andylla oli punainen ­teddyboy-takki, lukemattomia korvarenkaita ja tukka 50-lukulainen torttu, jossa oli eri värejä.”

Keskeisin hetki tarinassa on kuitenkin se, kun hän nousi ensimmäistä kertaa lavalle Hanoi Rocksin kanssa vuonna 1979. Silloin Matti Fagerholm lakkasi olemasta. Tilalle tuli ­Michael Monroe.

”Sieltä ei ollut sitten paluuta. Oon jatkanut samaan malliin. On ollut kivaa. Olen tyytyväinen elämääni”, Monroe sanoo.

On toissijaista, miten romantisoituja muistot ovat. Mytologisointi on osa rock’n’rollia. Samalla tavoin kerrotaan, että Ozzy Osbourne yritti tappaa tätinsä kissan leipäveitsellä ollessaan 11-vuotias. Tai kuinka Kurt Cobain väitti asuneensa Wishkah-joen sillan alla äitinsä heitettyä hänet pihalle kotoa.

Vaikka Michael Monroen passissa lukee edelleen Matti Fagerholm, vaaleiden hiuksien, meikattujen silmien ja lukuisten suurien sormusten luoman, kaikille tutun kiiltokuvan takana ei ole enää toista henkilöä.  On vain Michael.

”Toki imago on aina imago, mutta mä oon sitä 24 tuntia. Päätin sen heti alusta asti. Alice Cooper meikkasi lavalle, mutta mä meikkaan koko ajan. Meikkaukseen menee sen verran aikaa, kun sitä on. Kyllä vartissakin heittää aamulla meikit naamaan. En mä niin paljoa peilin edessä heilu.”

Monroen hieman vanhoja haastatteluita karheampi ääni kuulostaa suorastaan vakavalta. Se kertoo, miten tärkeä asia hänelle on.

”Oon usein nähnyt artisteja, jotka vaan esittää roolia. Kun ne pääsee pois lavalta, eli duunipaikalta, niin ne heittää verkkarit päälle ja ovat ihan eri ihmisiä.”

Siihen Michaelista ei ole. Tai niin tarinaan on ainakin kirjoitettu, sillä Monroe on aina varjellut yksityiselämäänsä vielä julkikuvaansakin tarkemmin. Nykyisin hän asuu Turussa vaimonsa Johannan kanssa ja kertoo vahtivansa kissoja, nauttivansa pienistä asioista ja elävänsä ihan tavallista elämää. Ulos, kauppaan tai illalliselle voi mennä, koska itse tahtoo. Kerran viikossa Michael ja Johanna ajavat yhdessä taksilla Sokos Wiklundille ja hakevat viikon ruuat.

Ylimääräisen ajan Monroe käyttää mieluiten kotona Johannan ja kahden kissansa kanssa olemiseen ja television katsomiseen.

”Vaikka toiset väittää, että tv:n katsominen olisi junk food for the soul, mä tarvitsen tällaista vegetointia.”

Suosikkeja ovat Columbo ja Yksityisetsivä Monk. Elokuvista hän on osannut De Palman Arpinaaman, Kubrickin Kellopeliappelsiinin ja Scorsesen Taksikuskin ulkoa jo vuosien ajan. Samoja elokuvia hän rakastaa katsoa edelleen.

Nuoruudesta on lähtöisin myös Monroen ikoninen tyyli, jonka muutokset ovat olleet lähinnä kosmeettisia. Tunnusomaisista vaaleista hiuksista huolehtii kampaajana toimiva vaimo tai hänen äitinsä, niin ikään kampaaja. Vaatteita löytyy niin turkulaisesta osto- ja myyntiliikkeestä kuin Uffiltakin. Ensimmäiseen hän kertoo myös vievänsä vaatekaapista tarpeettomiksi jääviä vaatteitaan ja korujaan.

Hänen tyylistään kertoo paljon se, että tuskin kukaan muu pystyisi käyttämään massiivista ”rockstar”-tekstillä varustettua vyönsolkea näyttämättä lainkaan kornilta.

Yksityiselämäänsä hän ei halua ruotia juorulehdissä, eivätkä lehdet ole juuri penkoneetkaan potentiaalisia skandaaleita. Ozzyn ja Andy McCoyn jalanjälkien seuraaminen tosi-tv-sarjassa olisi vielä oudompi ajatus.

Voice of Finland on lähinnä tosi-tv:tä, mitä voin tehdä. En antaisi kameran pilata mun omaa rauhaa. Ihmiset eivät oo luonnollisia kun kuvataan, enkä sietäisi sellaista.”

 

Teleoperaattorin vaaleanpunainen iskee jälleen silmille. Kulttuuriareena Glorian aulasta hehkuu Kappelista tuttu esanssinen värimaailma.

Voice of Finlandin toisen kauden kuvaukset ovat alkamassa. Seinillä on valtavia Ässä-arpa-mainoksia. Arvoissa hymyilevät Voice of Finland -logojen lomasta tähtivalmentajat.

Michael Monroe. Paula Koivuniemi. Elastinen. Lauri Tähkä.

Yhdysvalloissa he ovat Christina Aguilera, Cee Lo Green, Maroon 5:n Adam Levine ja kantritähti Blake Shelton. Voicen formaattiin kuuluu maasta riippumatta neljä kansallisen supertähtitason muusikkoa, joilla on selvä profiili ja omat erikoisalueensa.

Studioyleisön seassa parveilee tulevia laulajakokelaita. Kilpailuun osallistuvat miehet on helppo tunnistaa tungoksesta. He näyttävät ruutu­paitoineen, ketjuineen ja tatuointeineen rokkibaareista revityiltä ja siltä, että he esittävät tuomareille kohta Nickelbackia tai vastaavaa kevyt­grungea – kuten lopulta tapahtuukin.

Vaikka kyse on ohjelman ensimmäisestä karsintakierroksesta, jo mikkiständin asettelu saa paikoillaan odottavan yleisön taputtamaan. Jännitys tiivistyy entisestään, kun tuomarit pyydetään paikalle aplodein.

”Michaelille pitää taputtaa aina kahdesti”, studio-ohjaaja nostattaa. Yleisö tottelee, ja Monroe kuulee lavan taakse toisen aplodimyräkän. Hän laskee suuret aurinkolasit silmilleen ja nousee lavalta kajastavaa valoa kohti. Astuessaan spottivaloihin hän on elementissään, katseiden kohteena, show’n keskipiste, sen ainoa todellinen tähti.

Siihen ei vaikuta edes se, että Gloria on lavastettu tarkan formaatin mukaisesti, studioyleisö istuu kiltisti ja Lenni-Kalle Taipaleen johtama yhtye iPad-nuottitelineineen ei ole välttämättä maailman rockein ilmestys.

Aplodit jatkuvat, Michael Monroe vilkuttelee yleisölle ja liitää lavan läpi kädessään Michael Monroe -kangaskassi. Siinä missä Lauri Tähkä käy heittämässä vitsiä yleisölle, Monroe keskittyy ihastelemaan Paula Koivuniemen kimaltavin feikkijalokivin koristettuja kenkiä.

Tuomarit istuutuvat tuoleihinsa. Monroe laskee huuliharpun ja lehtiön viereensä tuolille ja riisuu aurinkolasinsa koristeelliseen koteloon pöydälle. Kotelon vieressä on sadan dollarin seteliä esittävä post-it-lappu ja sadan euron setelin näköinen paperinenäliina. Sellaista Monroe tarjoaa myös Tähkälle. Ei aivan ”kolkyt donaa”, joita Andy McCoy vilautti Ylen toimittajalle Hanoi-haastattelun yhteydessä 1985. Eikä Monroekaan ole vielä päätynyt ”myymään persettä Amsterdamiin”, kuten Hanoi-kaksikko samassa haastattelussa julisti tekevänsä sitten, kun rock ei enää kiinnosta.

Vuosimallin 2012 Michael Monroe ei ikipäivänä päästäisi suustaan mitään, mikä saattaisi aiheuttaa kansan pöyristymisen tai raivostumisen iltapäivälehtien lööpeissä. Siksi hänelle sopii Voice of Finlandin kannustava formaatti.

Kokelaat on jo esiraakattu, joten Idolsista tutut epävireiset ”laulajat” loistavat poissaolollaan. Moni esitys käy silti esimerkiksi siitä, kuinka pieni osa poptähtiunelmaa on säädyllinen laulutaito. Voice of Finlandinvalmentajat ylikäyttävät ”jatka laulamista”- ja ”kiva kun kävit” -kommenttejaan ja laulun vireeseen vetoamista merkityksettömyyteen asti. Ilkeämpi saattaisi keksiä näistä eufemismeista juomapelin.

Vaikka ”ei kiitos” -palaute on formaattiin valmiiksi kirjoitettu, kamerat tuovat silti selvää varautuneisuutta Monroen puheeseen. Hän on paljon harkitumman oloinen kuin haastattelutilanteessa. Kun Monroe innostuu kommentoimaan hardrock-coverbändissä laulanutta kokelasta, hänen oma persoonansa raottuu: Whitesnaken David Coverdale, Led Zeppelinin Jimmy Page ja lukuisat vuosiluvut vilahtavat vauhdikkaassa monologissa.

”Taas meni talkshow’ksi, kun Michael pääsi lukemaan Wikipediaa”, Elastinen nauraa muille tuomareille kokelaiden esitysvuorojen välissä. 

Tällä vuosituhannella syntyneelle Monroen luettelemat nimet tuskin merkitsevät yhtään mitään. Eikä välttämättä merkitse myöskään Hanoi Rocks. Sen sijaan Voice of Finlandin kaltaiset tv-spektaakkelit koskettavat. Siksi sarjaan osallistuminen tuo Monroelle varmasti enemmän faneja kuin yksikään levy, jonka hän enää uransa aikana tekee.

Monroe kertoo saaneensa Voice of Finlandin avulla paljon uusia lapsifaneja, joiden lähettämät kirjeet tulvivat postilaatikkoon. Niissä lapset kertovat tykkäävänsä Michaelista ja haluavansa opetella spagaatin. Esikuvana olemisesta on tullut Monroelle kunnia-asia. Hän haluaa kannustaa nousevia muusikoita television laulukilpailussa ja tehdä osaltaan maailmasta paremman paikan.

Myös muusikkona Monroe on noussut kulttuuriteollisuusteorioiden mukaiseksi brändiksi. Kuten monet muut aikamme supertähdet, hän on tekijänä aina arvokkaampi ja etusijalla teoksiinsa nähden. Levyt ja keikat hän myy nykyään olemalla Michael Monroe, ei soittamalla Michael Monroen uutta musiikkia.

Monroen tuorein albumi Sensory Overdrive (2011) sai kehuvia arvosteluja, mutta ei jätä jälkipolvien muistoksi klassikkoraitoja. Debyyttilevynä se tuskin singauttaisi tekijäänsä lähellekään nykyistä kiintotähteyttä. Jos Monroeen ylipäänsä liitetään joitain yksittäisiä biisejä, niin ne ovat yhä samat tragedyt, daylatedollarshortit ja dontyoueverleavemet kuin aina aiemminkin. 

Sattumaa tai ei, ne kaikki ovat irronneet Andy McCoyn kynästä. Monroe on aina tarvinnut rinnalleen pätevän laulunkirjoittajan. Itse hän sanoo tekevänsä töitä mieluummin yhdessä kuin yksin, mutta yksikään Monroen hiteistä ei ole hänen oma tuotoksensa. Kitaristi Gingerin jätettyä bändin 2011 kirjoitusvastuuta on ottanut toinen kitaristi Steve Conte.

Monroen heikkoudet biisinikkarina tai uusien hittien puute ovat toissijaisia asioita. Paljon olennaisempaa on se, että Monroessa on magiaa kuin parhaassa fantasiaelokuvassa. Hän tekee rockista turvallista, mutta jännittävyys ei kärsi prosessissa tippaakaan. Hän on koko perheelle, tv-formaatteihin ja linnanjuhliin soveltuva rocktähti tekemättä yhtään kompromissia.

Sitä on pidettävä taikatemppuna.

 

Vilpittömyyttä ei yleensä voi testata. Siihen voi vain uskoa. Monroen hyviin tarkoitusperiin saa uskomaan moni pieni asia. Kukaan ei näkisi sitä vaivaa, että menisi silkkaa opportunismiaan vaimoineen parin tunnin vierailulle julisteita fanifoorumilta ostaneen teinin luo. Ainakaan ilman tv-kameroita. Monroe kuitenkin teki näin jo 90-luvun lopulla. Sittemmin hän on pyrkinyt luomaan itsestään myyttiä vieläkin ystävällisempänä hahmona.

Jos Foo Fightersin Dave Grohlia on tituleerattu kyllästymiseen asti ”rockin mukavimmaksi mieheksi”, niin Michael tekee parhaansa ollakseen hyvä kakkonen. Vuosi sitten Ilta-Sanomien lukijat äänestivät hänet ”Suomen kivoimmaksi julkkikseksi”.

Jos fani pysäyttää Monroen kadulla, tämä pysähtyy. Kuvakortteja hänellä on aina matkassa.

”Joku voi ihan vaan moikata, että ’hey Michael’. Jos näen, että se merkitsee jollekin paljon, pysähdyn aina. Sainaan kuvakortin tai jotain. Se on osa tätä duunia. Ei se vaadi paljoa kirjoittaa nimmari ja vaihtaa muutama sana. Se on sen arvoista, että teen ihmiset iloiseksi. Olen viihdyttäjä, ja mun pitää saada hymy ihmisten kasvoille. Keep smiling, people love an idiot”, Michael sanoo ja nauraa räkättää päälle.

Monroe näpertää puhuessaan meilejä Nokian älypuhelimella. Lakatut kynnet tökkivät levottomina puhelimen qwerty-näppäimistön minimaalisia painikkeita. On vaikea uskoa, että vielä vuosituhannen vaihteessa Michael käytti yhteydenpitoon sähköpostin sijaan lankapuhelinta ja faksia.

”Kaikki tulee kysymään, että näytä nyt se uusi, hieno puhelin. En oo ehtinyt avata pakettiakaan vielä, mutta sitten kun ehdin, se on varmasti hieno laite. Mutta mulle riittää, että saa soittaa puheluita. Vaikka me saatiin ilmaiset puhelimet, ei pidä selittää, että mä käytän sitä joka päivä. Olisi mautonta olla silleen American Express, don’t leave home without it”, Monroe selittää, ennen kuin häneltä ehtii edes kysyä iPhonesta.

Sähköposti on Monroelle päivärutiini, jota hän ei jätä yksin managerin huoleksi. Viestien määrään vaikuttaa paljon myös se, että Monroen yhtye säveltää biisejä ensi keväänä ilmestyvälle albumille eri puolilta maailmaa ja lähettelee toisilleen ideoita ja aihioita.

”Ennen meni nukkumaan tiettyyn aikaan, nykyään pitää tsekata e-mailit ja ennen kuin sä huomaat, kello on kolme aamulla. Mulla on lovehate-suhde läppäriin. Okei, modern technology auttaa paljon, mutta välillä kaipaa aikoja, jolloin saisi olla rauhassa.”

Yhtyeen marraskuisista studiosessioista Monroe lähettää Facebookissa faneille valokuvia päivittäin. Hän kehuu estoitta fanejaan ja kokee itse tekevänsä arvokasta työtä kaataessaan raja-aitoja ja lokeroita. Hän on aina ollut oma itsensä ja haluaa rohkaista muitakin siihen.

”Kun olet julkinen henkilö, sun velvollisuus on näyttää hyvää esimerkkiä. Jos annat itsestäsi kuvan, että oot kreisi ja hauska, mutta idiootti, niin vedät kyllä sellaisia ihmisiä puoleesi. Kaikki mitä annat ulos itsestäsi, tulee sitä mukaa myös takaisin”, Monroe sanoo ja katsoo silmiin.

”Tuli positiivisena yllätyksenä, miten mut otettiin kirjankin jälkeen vastaan. Kirjan tekemisessä ei voi fuulata, vaan sun pitää antaa rehellisesti kaikkesi.”

Ari Väntäsen kirjoittamassa ja reilu vuosi sitten ilmestyneessä elämäkerrassa Monroe kertoo avoimesti amfetamiinin käytöstään, syömishäiriöistään ja muista rockelämän lieveilmiöistä. Hänen ympäriltään on hajonnut bändejä ja kuollut tärkeitä ihmisiä.

Väntäsen elämäkerta on virallinen totuus ja täsmällinen ruumiinavaus tuntemastamme Michael Monroesta, eikä senkään tarkoitus ole kertoa kaikkea. Monroen pimeästä puolesta teos avaa tarkkaan harkittuja luukkuja. On tietoinen päätös, ettei Monroen elämäkerta tai mikään Hanoi Rocks -kirja ole lopulta lähelläkään Mötley Crüen The Dirt -sekoilu­eeposta. Sekoilua niin Hanoin kuin Monroen uralta löytyy enemmän kuin moni uskoisi.

Liken entinen kustannuspäällikkö, kirjailija Arto Leivo työstää paraikaa kirjaa Hanoi Rocksin paluun alkuvuosista 2001–2004 ja yhtyeen sen aikaisesta managerista Tatu Huhanantista. Projekti sai alkunsa toissa­kesänä kuolleen Huhanantin omasta pyynnöstä.

Leivo uskoo saavansa kirjan valmiiksi ensi keväänä. Sen jälkeen on etsittävä riittävän rohkea kustantaja. Rockpiireissä spekuloidaan yleisesti, ettei kustantajilta löydy uskallusta kirjan julkaisemiseen. Se kertoo lähinnä Leivon kirjan sisältämän materiaalin rankkuudesta.

Huhanantti oli halunnut kertoa näkemyksensä rockmanageriuden varjopuolista ja siitä, kuinka yhden yhtyeen hoitaminen suistaa Huhanantin, varakkaan solmiomiehen, rapajuopoksi ja lopulta vie hengen 44-vuotiaana. Vaikka kirjan tarkoitus ei ole olla paljastusteos, Leivon auki kirjoittamista haastattelunauhoista käy ilmi lukuisia rumia yksityiskohtia Hanoin taipaleelta: kamppailu tyttöystävistä saattoi johtaa potkuihin bändistä, hotellihuoneet muuttuivat huumelaboratorioiksi ja rahasta riitely johti kiristykseen ja aseilla uhkailuun.

Huhanantin kertomukset esittävät Hanoi Rocksin holhousta vaativana ja poikkeuksellisen hankalana yhtyeenä, jonka elämä 2000-luvun alussa on ollut täynnä öisiä rahankerjäyspuheluita Huhanantille, jonka kukkarolla Michael ja Andy elivät sekopäistä, kovien huumeiden ja rahan ohjailemaa elämäänsä.

Leivon materiaalin pohjalta Michaelin kovin disneymäinen tarina saisi mukaansa aimo annoksen Grimmin veljeksiä.

Monroe itse ei halua kommentoida kirjan väitteitä.

 

Michael Monroeta seuratessa joutuu jatkuvasti esittämään kysymyksen: kuinka paljon todellista Monroeta katoaa hänen myyttinsä varjoihin? Mikä on aitoa ja mikä rakennettua tai romantisoitua mytologiaa?

Hänen henkilöhistoriassaan lienee enemmän lietteitä kuin julkisuudessa on käsitelty. Syntien ruoppaaminen varmasti vahingoittaisi Monroen hyvää tarkoittavaa toimintaa ja hänen imagoaan pohjattoman positiivisena hyväntekijänä ja idealistina.

Tämän imagon juuret ovat jo kaukana. Hyväntekeväisyyttä hän on tehnyt 1980-luvulta lähtien. Samoin kovista huumeista hän väittää luopuneensa ensimmäisen kerran pian Hanoi Rocksin hajottua. Entisen vaimonsa Jude Wilderin kuoltua 2001 hän purki suruaan amfetamiiniin, mutta on nyt ollut omien sanojensa mukaan kuivilla jo vuodesta 2003. Siitä hän kiittää elämäkerrassaan Johannan löytämistä.

Monroe ei ole aina varonut sanojaan. Vielä Hanoi Rocksin paluun alku­vuosina hän syytteli musiikkilehti Rumbassa bändinsä basisti Timpa Lainetta siitä, ettei tätä kiinnosta kuin seksi bändäreiden kanssa. Vuonna 2005 Virpi Immosesta tuli Hanoi Rocksin manageri, ja puheet siistiytyivät.

Immonen avittaa nykyään Monroen uraa. Lokakuussa musiikkialan ammattilaiset valitsivat hänet Musiikki & Media -tapahtumassa Vuoden manageriksi. Marraskuun Rumban haastattelussa Immonen kertoi, että odottaa median muokkaavan haastattelusitaatteja jälkikäteen artistin ja managerin toiveiden mukaan. Jos ei niin tehdä, ”saattaa olla, ettemme jatka yhteistyötä kyseisen median tai toimittajan kanssa”, Immonen totesi Rumbassa.

Monroe itse on epäilemättä aina halunnut välittää itsestään kuvan henkilönä, joka tekee kaiken sydämestään – oli kyseessä sitten kissojen puolesta puhuminen, television laulukilpailu tai rock’n’roll.

Se hahmo on helppo ostaa. Monroen kanssa puhuessa ja häntä seuratessa haluaa uskoa, etteivät kauniit ajatukset ja hyväntahtoisuus ole pelkkää tekopyhyyttä, bonoilua ja ylevää liturgiaa. On toki helppo puhua, mutta jos Monroella olisi oikeasti 100 miljoonaa pankkitilillään, hän todennäköisesti tekisi parhaansa muuttaakseen sillä maailmaa kuten fanittamansa Bob Geldof, eikä vain väittäisi niin.

”Kun Live Aid jakoi ruokaa ja lääkkeitä nälkää näkeville, se on lähintä, mitä kukaan on koskaan päässyt maailman muuttamista. Jos kaikki rahat jaettaisiin tasan, kaikki tulisivat toimeen”, Monroe suorastaan julistaa.

J.M. Barrien Peter Pan -kirjan lopussa on kohtaus, jossa Helinä-keiju on kuolemassa. Vain lasten usko keijuihin voisi parantaa hänet. Siksi Peter Pan pyytää kaikkia Mikä-Mikä-Maasta uneksivia lapsia taputtamaan käsiään. Se lopulta pelastaa Helinän.

Voice of Finlandissa taputetaan kahdesti, kenties varmuuden vuoksi. Jos usko Monroeen menisi, kuka sitten toisi ripauksen rock’n’rollin taikapölyä Nenäpäivään tai muihin hyvää tarkoittaviin koko kansan mediatapahtumiin? Jyrki 69?

Toista Michael Monroen kaltaista hahmoa ei ole. Tämä nykyinenkin täytti tänä vuonna jo 50 – saman verran kuin Timo Soini, Seppo Räty tai Axl Rose. Kun Monroen nykyinen bändi kiertää, he saattavat istua keikkojen jälkeen yhdessä drinkille tai parille, mutta sitä villimmäksi rockelämä ei äidy.

Ikä ei juuri näy, mutta tuntuu. Monroe sanoo venyttelevänsä päivittäin, jottei vihoitteleva selkä muistuttaisi olemassaolostaan.

”En mä mieti ikää, vaan sitä, miltä musta tuntuu. Vuoden 2007 keikkojen jälkeen selkä oli niin kipeä ja tulehtunut, ettei pystynyt nukkumaan, vaikka otti kuinka paljon buranaa. Yleensä yritän välttää särkylääkkeiden ottamista, koska tykkään tietää, miltä oikeasti tuntuu. Sitten laadittiin fysioterapeuttien kanssa venyttelyohjelma. Parissa kuukaudessa tuntui, että ’wau, tää toimii’. Yritän venytellä viitenä päivänä viikossa, että selkä pysyy edes jotenkin kunnossa. Jos lepäilee parikin päivää, niin sitten selkä on ihan ’aargh fuck you’.”

Monroen kovasta kunnosta kertoo laihasta käsivarresta pullisteleva hauis. Hän sanoo, että paras tapa pysyä kunnossa ovat keikat. Lenkkeilystä Monroe ei ole koskaan erityisemmin perustanut, eikä omista lainkaan verkkareita. Uimisesta hän kertoo pitävänsä, mutta julkisuus estää menemästä uimahalleihin.

”Siellä tullaan pyytelemään nimmareita ja tollaista, mikä on ok, mutta silloin ei pysty uimaan samalla.”

 

Toisin kuin muut tuomarit, Monroe jakaa nimmareita Voice of Finlandissakin. Hän tussailee tuomaroinnin lomassa tähdillä ja sydämillä vahvistettuja nimiään kortteihin, joita studio­henkilökunta jakaa laulajien esiintymisten välissä yleisölle.

Kun halukkaat ovat saaneet kortit, Monroe signeeraa vielä sadan dollarin näköisen post-it-lapun, jonka on ollut hänen pöydällään koko kuvausten ajan.

”Kuka haluaa? One hundred dollars! Only one in the world!” Monroe hehkuttaa ja heittää valesetelin kohti studioyleisöä.

Sitten hänen tuolinsa kääntyy ympäri, selkä kohti lavaa, kamerat käynnistyvät, ja seuraava laulaja – kenties tuleva tähti – astelee lavalle.

Seteli leijailee hiljaa lattiaan asti.

 

Image 12/2012

* Muokattu 1.2.2013. Alkuperäisessä tekstissä puhuttiin iltapäivälehtien kuvaajista. Molemmat lehdet olivat paikalla, mutta Ilta-Sanomat teki juttua ainoastaan uutuuspuhelimesta.