Beta

Hakaniemen puuduttaja. Miksi Miika Nousiainen on hauska?

Miika Nousiainen on keskimääräistä paremmin televisiossa viihtyvä kirjailija. Monet pitävät häntä hauskana, mutta eivät aivan kaikki.

 

Kuvaavinta on ehkä tämä: vaikka mies on kirjailija, on aloitettava tarinalla television visailuohjelmasta.

Hyvät ja huonot uutiset oli humoristinen ajankohtaisohjelma, jossa Henkka Hyppönen luki panelisteille tuoreita uutisia, jotka näiden oli rankattava hyviksi tai huonoiksi vitsikkäällä perustelulla. Ohjelman suola eivät olleet uutiset tai perustelut sinänsä, vaan panelistien niiden pohjalta aloittama hyväntahtoinen kuittailu.

Kun ohjelmasta kuvattiin pilottijakso vuonna 2011, panelistien kemia ja rytmi eivät olleet kohdillaan. He olivat kyllä hauskoja ja nokkelia, mutta eivät yhdessä. Oikea tunnelma löytyi vasta, kun koko ryhmä oivalsi, että tarkoitus ei ollut kilpailla vaan pyrkiä keskusteluntapaiseen, tilanteeseen, jossa alkuperäistä vitsiä kasvatettiin yhdessä kuin baaripöydässä.

Yksi panelisti ei tällaista oivallusta muista. Omasta mielestään hänen olisi pitänyt jäädä ohjelmasta pois. Hänellä ei ollut mitään annettavaa. Hän ei ollut hauska edes omasta mielestään.

Kirjailija Miika Nousiainen pidettiin kuitenkin ohjelmassa. Hän oli televisioon täydellinen. Richard Geren näköinen mies, joka tuntui ruudussa vain päästelevän suustaan jotakin, kuivasti, mutta oikealla hetkellä.

Kullakin panelistilla oli oma tapansa olla hauska, ja Nousiaisen tapa oli kuin pahoillaan olevan tarinankertojan, joka huvittuu omista puujalkavitseistään. Kun muut alkoivat nauraa hänelle, hän vaikutti hämmentyneeltä pikkupojalta. Ikään kuin hän olisi tarkoittanut hauskaksi eri asian kuin mihin studioyleisö oli tarttunut.

Hyvien ja huonojen uutisten takia Vadelmavenepakolainen-romaanistaan tunnetusta Nousiaisesta kasvoi mediahahmo. Ehdokkuus Eeva-lehden Suomen seksikkäin mies -kilpailussa on aina jonkinlainen julkinen todistus siitä asemasta. Mistään muusta se ei sitten todistakaan. Nousiaisen (raadin luonnehdinta: ”huumori ja harmaat hiukset lumoavat”) ja kaikkien muiden kilpailijoiden ohi voittoon tämän vuoden äänestyksessä nousi Petteri Orpo (kenen hyvänsä luonnehdinta ja ainoa: ”valtiovarainministeri”).

Kaikki tämä on ollut omiaan kätkemään esimerkiksi sen, että Nousiainen oli tehnyt työtä myös kymmenen vuotta uutistoimittajana ja televisioviihteen käsikirjoittajana ja juontajana (Putous, Kingi, Hyvät naiset ja herrat).

Ja kirjoittanut Vadelmavenepakolaisen (2007) jälkeen muutaman muunkin kirjan.

 

Nousiainen tilaa hampurilaisen. Se on vähän paha juttu, ei varmaan pitäisi syödä lihaa, Nousiainen kyselee, luultavasti ennen muuta itseltään. Kahvila Piritta Tokoinrannassa Hakaniemessä on hänen lempipaikkojaan. Hän on asunut näillä seuduilla 19 vuotta.

Tapaamisesta on sovittu tekstiviestillä. Nousiainen ei ole sosiaalisessa mediassa, sillä hänellä ei kuulemma ole mielipiteitä ja parhaat vitsinsä hän sanoo säästävänsä palkkatyöhön ja kirjoihinsa. Sähköpostejakaan hän ei juuri lähetä, tai jos lähettää, ne ovat lyhyitä vastauksia mallia ok.

”Tai saatan minä vastata ok, sopii, mutta se sana sopiikin on kyllä vähän liikaa. Toisaalta voihan sen kirjoittaa, jos kerran ensin on kirjoittanut sen ok:nkin?”

Niinpä Nousiainen on siinä mielessä erikoinen, että hän ei räplää kännykkäänsä. Mitä nyt korkeintaan katselee kesken olevan fudismatsin tuloksia. Tai pelaa pasianssia. Se Nousiaista sentään kevyesti harmittaa, kun ihmiset ottavat kännykkäkuvia. Voisivat lopettaa sellaisen. Eräässäkin iltatilaisuudessa Nousiaista ja kavereita oli pyydetty ottamaan ”äskeinen asento uudestaan”, jotta siitä saataisiin kuva. Harmitus on kuitenkin nousiaismaisen kevyttä ja nopeaa, pikkuriikkistä sapetusta, jonka hymy korvaa nopeasti.

Sitten hän vakavoituu, vähän. Olisihan se mukava, jos osaisi reagoida asioihin voimakkaammin. Kun hän sai uusimman kirjansa Juurihoidon käsikirjoituksen lähetettyä kustantamoon, hän pelasi erän pasianssia ja meni nukkumaan.

Muut innostuivat kyllä. Tulivat onnittelemaan kirjasta ja kehuivat, että mahtava urakka.

”Mutta eihän se mikään urakka ole. Ukrainalaisessa kaivoksessa työskenteleminen 35 vuoden ajan on urakka.”

Sitten tarjoilija kävelee pöydän luo.

”Meillä on ongelma.”

Nousiainen valpastuu. ”Niin?”

”Cheddar-juusto on loppunut, ja meillä on nyt vain edamia.”

Nousiainen nojautuu taaksepäin ja myhäilee. Että tällainen ongelma. Jos nyt kuitenkin sillä edamilla selvittäisiin. Nousiainen rauhoittelee tarjoilijaa.

Sellainen Nousiainen on. Mutta koska hän on sen lisäksi televisioon, lehtiin, kustantajalleen ja lukijoilleen kelpaava kirjailijan ja televisiokasvon hybridi, täytyy hänen olla muutakin. Mutta mitä?

 

Miika Nousiainen on lunastanut paikkansa suomalaisissa olohuoneissa ja kirjahyllyissä, koska hän kirjoittaa perinteisen suomalaisiksi koetuista aiheista. Tämä on menestysresepti varsinkin, jos  aiheista kirjoittaa humoristisesti ja tarinavetoisesti. Jos läpimurtoromaani sattuu vielä käsittelemään suomalaisten ruotsalaisia kohtaan tuntemaa alemmuutta, kuten Nousiaisen Vadelmavenepakolaisessa, on kirjahyllyissä Nousiaiselle paikka Veikko Huovisen ja Arto Paasilinnan välissä.

Nousiaisen aiheet ovat useiden tuntemia: Ruotsi-suhdetta, urheilua ja teollisuuskaupungin elämää. Toisin sanoen kateutta, sinnikkyyttä, pettymystä ja rakkautta. (Omaa luokkaansa tässä kaikille tuttua -sarjassa on Nousiaisen yhdessä Taro Korhosen kanssa kirjoittama esikoisteos Paskakirja (2007), joka käsittelee arkista toimintoa eri näkökulmista.)

Kirjassaan Maaninkavaara (2009) Nousiainen yhdisti urheilupakkomielteen ja surun. Perheen isä valmensi maanisesti kestävyysjuoksijaa pojastaan, joka kuitenkin katosi laivamatkalla. Pojan paikalle valmennettavaksi siirtyi tytär, joka urheili lohduttaakseen isää tämän surussa. Kirjan idea syntyi Nousiaisen isän voimakkaasta pettymyksestä siihen, että Suomi oli lakannut olemasta kestävyysjuoksun maailmanmahti.

Kolmannessa romaanissaan Metsäjätti (2011) Nousiainen pureutui pienen teollisuuskaupungin työ- ja ihmissuhteisiin. Aihe oli kahta aiempaa romaania aikuisempi, mutta kirjan henkilöiden moitittiin noudattavan luokkayhteiskunnan stereotyyppejä liian kaavamaisesti. Kirjassa kauppakorkeakoulusta valmistunut päähenkilö Pasi Kauppi palaa pienen kotikaupunkinsa Metsäjätti-puunjalostustehtaalle töihin ja saa pian tehtäväkseen tehostaa tehtaan prosessit ja irtisanoa lapsuudenystäviensä isiä.

Metsäjätin piti jäädä Nousiaisen viimeiseksi kirjaksi. Mutta sitten hän muisti lauseen, jonka hänen tätinsä mies tokaisi autoreissulla hiljaisuutta täyttääkseen. Lauseesta Kirves ja etulyönti on tappelussa puoli voittoa tuli tuoreen Juurihoito-romaanin avauslause. Nousiainen pääsi taas kiinni siihen, missä on parhaimmillaan: pakkomielteiden kuvaamiseen. Ne hän höystää faktalla, mikä näkyy kirjoissa miniesitelminä.

Juurihoito kertoo mainostoimittaja Pekasta, joka löytää hammaslääkäriveljensä ja siskonsa ja lähtee näiden kanssa etsimään kadonnutta isäänsä. Kirja käsittelee jutustelevalla tavalla yksinäisyyttä, avioero-ongelmia, suomalaisen keskiluokan arkea, rasismia ja jopa alkuperäiskansan tuhoa. Se on myös kirja hampaiden hoitamisesta ja pakkomielteisestä hammaslääkäri Eskosta, jonka mielestä Oopperatalon remonttiin suunnatut rahat pitäisi laittaa ehkäisevään hammashuoltoon.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Suvi Ahola kirjoitti Juurihoidon arviossaan, että Nousiainen kirjoittaa hyvänmielenromaaneja. Hän luonnehti, että Juurihoito on Paulo Coelhoa ja Omaa tietä etsimässä -kirjastaan tunnettua Elizabeth Gilbertiä suomalaisittain.

Lukeneisto inhoaa Coelhon elämänviisauksia. Nousiainen ei ole lukenut niitä.

”Mutta Pauli Koheloa olen! Se oli hyvä!”

Elizabeth Gilbertin selviytymistarinakirjoilla taas on järjetön määrä lukijoita.

”Niinkö? Mutta sittenhän se oli kehu!”

Mutta se suomalaisuus. Kokeeko Nousiainen olevansa lenkki sitä tulkkaavien miesprosaistien ketjussa?

”No ei minulla näin kunnianhimoisia tavoitteita ole ollut. Ihan ovat kirjani lähteneet aiheista, joista minulla on ollut omakohtainen kokemus.”

 

Suomen viimeinen sosiaalidemokraatti

Nousiainen on työläisperheen poika Jyväskylän kupeesta. Isä oli töissä tehtaalla Säynätsalossa ja äiti saman tehtaan henkilökuntaruokalassa. Nousiainen on kertonut jo vuosia sitten, ettei hän osta muroja, koska oppi jo lapsena, että murot ovat porvarien ruokaa. Hänen lapsuutensa lumisotaleikeissä toisella puolella olivat ne lapset, jotka kannattivat Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen Mauno Koivistoa, ja toisella puolella ne, jotka olivat Suomen Kansan Demokraattisen Liiton Kalevi Kivistön leirissä.

Kun SAK:n silloinen puheenjohtaja Pertti Viinanen vieraili 1980-luvun alussa Säynätsalossa, Nousiaisen äiti teki tälle ruokaa.  Kymmenvuotias Miika juoksi tästä kuultuaan pihalle kertomaan tapahtuneesta muille lapsille, ja nämä tulivat kateellisiksi. Tehdasyhteisössä lapsillakin oli ymmärrys SAK:n merkityksestä.

Nyt Nousiainen asuu ohjaajana ja käsikirjoittajana työskentelevän vaimonsa ja neljävuotiaan poikansa kanssa Hakaniemessä. Tietenkin, onhan Hakaniemi perinteinen ammattiliittojen linnake eikä Kallion tapaan epäilyttävän trendikäs.

Pari vuotta sitten Nousiainen sattui poikansa kanssa Hakaniemen kauppahalliin samaan aikaan kun SAK:n edellinen puheenjohtaja Lauri Lyly.

”Katso”, Nousiainen kuiskasi pojalleen. ”Tuossa on Lauri Lyly. Nauti, sillä tämän on lapsuutesi avainkokemus!”

Vaikka Hakaniemi on kallis asuinalue ja Nousiainenkin on valinnut tehdastyötä kevyemmän ammatin, hänen taustastaan voi vielä olla etua siinä säännöllisesti roihahtavassa keskustelussa, jossa peräänkuulutetaan kirjallisuuteemme muitakin kuin keskiluokkaisia ääniä ja aiheita. Nousiaisesta oli tärkeää kertoa Metsäjätissä teollisuuskaupungista ja sen elämäntavasta. Hän halusi kertoa sen kaltaisesta kunnasta, jossa kokoomusta äänestävä kuntalainen ei pääse edes valtuustoon ja jossa porvarielämää on mahdotonta elää, koska jo Mazda 626 on ökyauto.

”Tuntuu, että kirjailijaporukat ja taiteilijatkin tulevat kovin usein taiteilijaperheistä tai keskiluokasta ja valitettavan harvoin työläisperheistä. Meillä on liian vähän artosalmisia”, Nousiainen sanoo.

”Olisihan se hauskaa, jos kirjallisuus jättäisi jäljen tietystä ajasta, eikä se jälki olisi pelkästään suomalaisesta keskiluokasta.”

Entisenkaltaista tehdastyöläisten työväenluokkaa meille ei kuitenkaan enää tule, eikä tule Nousiaisestakaan uutta Arto Salmista, joka aloitti Paskateoria-romaaninsa lauseella Tapansa kullakin: Jasmine pieri nussiessaan. Moisille lauseille Nousiaisen tyyli on liian siisti ja sovinnainen, mutta onhan Nousiaisella muutakin kuin kirjat. Hyviä ja huonoja uutisia vetäneen Henkka Hyppösen mielestä Nousiainen on jopa Suomen ainoa elossa oleva sosiaalidemokraatti.

”Nousiainen on ainoa ihminen tällä planeetalla, joka haluaa ansaita sopivasti. Se pyytää palkan leikkausta, jos palkka menee yli hänen kokemansa palkkakaton.”

 

Humoristi

Ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä kiteyttävä, humoristissävytteinen proosa ja televisioviihde toimivat usein samankaltaisella logiikalla. Liioitellaan ja vähätellään, luodaan maailmanjärjestys, jossa on stereotyyppejä ja nopeita kiteytyksiä meistä ja muista.

Ei siis ihme, että kirjailijoistamme televisioruudussa näkyvät tänäkin syksynä Jari Tervon lisäksi Tuomas Kyrö, Kari Hotakainen ja Nousiainen, kolme viimeistä kaikki vakituisina panelisteina MTV3:n uudessa Pitääkö olla huolissaan? -ohjelmassa.

Nousiainen on tv-tuottajan unelma, sanavalmis nokkelikko, mutta ei niin suuri tähti, että voisi heittäytyä diivaksi (tosin kirjailija on tehnyt sopimuksen suomalaisen vaatemerkin kanssa, mikä lienee poikkeuksellista kirjailijoille). Rauhallinen Nousiainen ei kaipaa keskipisteeseen mutta ajautuu sinne oikea-aikaisilla heitoillaan.

Ohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja Tuomas Summanen ja koomikko Jaakko Saariluoma ovat tehneet Nousiaisen kanssa töitä vuosikymmenen ajan. Summanen sanoo, että Nousiaisella on käsikirjoittajan rytmitaju. Se auttaa ymmärtämään, minkä pituisia vitsien pitää olla.

”Hän osaa uutismuodon”, Saariluoma puolestaan sanoo.

”Hän saa pähkähullut asiat kuulostamaan todelta, koska niiden muoto on uutisista tuttu.”

Kun toimittaja Jaana Rinne haastatteli Nousiaista City-lehteen vuonna 2009, hän piti Nousiaista hauskaksi mieheksi tylsänä, sillä tämä ei nauranut ollenkaan. Nousiainen vastasi, ettei naura ikinä. Hauskan jutun televisiosta kuullessaankin hän vain huomioi komiikan tason.

”Kyllä se nauraa”, sanoo MTV:n tuottaja Sari Valtanen.

”Se on sellaista kuivaa brittihuumorinaurua, joka tyrehdytetään ennen kuin se kääntyy äänekkääksi.”

Muusikko Mikko Kuustonen seurasi Nousiaista Hyvissä ja huonoissa uutisissa pitkän pöydän toisesta päästä.

”Tajusin, että sillä on hurmaavan kieroutunut mieli. Se on hirveän hyvä kaikessa, mistä se ei ole kiinnostunut. Eihän Miika ollut nuorempana kiinnostunut edes kirjallisuudesta”, Kuustonen sanoo.

Summanen ei muista, koska hän olisi puhunut Nousiaisen kanssa vakavasti. Pari kertaa niin on käynyt, mutta siitä on kauan.

”Se on vähän sellainen oman elämänsä Hessu Hopo. Alkaa heti huvittaa, kun vain näenkin sen. Yleensä haukun sen kirjat ja sanon, että jätin kesken puolessavälissä, kun oli niin tylsä.”

Ystävät tietävät, että Nousiainen on hauskuudestaan huolimatta myös uuvuttava. Hakaniemen puuduttaja, he sanovat. Puhuu kaikille, tuntemattomillekin, yleensä liikaa. Jaksaa painaa läpi tylsääkin tarinaa.

Taannoin lukija pysäytti Nousiaisen Stockmannilla ja sanoi ihailevansa tämän kirjoja. Nousiainen ryhtyi selittämään ihailijalle yksityiskohtaisesti ja hitaasti, mitä oli tekemässä tavaratalossa, kunnes fani keskeytti hänen monologinsa ja sanoi:

”Sori oon tosi pahoillani, mutta mun täytyy nyt mennä.”

Tätä tarinaa Nousiainen kertoo kuulemma itsekin mielellään.

Ja sitä, kun hän istui kahden veljensä kanssa isänsä perunkirjoituksissa (Nousiaisen isä menehtyi tämän ollessa 23-vuotias) ja uskottu mies aloitti tilaisuuden:

”Läsnä ovat tässä perunkirjoituksessa vainajan kolme jälkeenjäänyttä poikaa.”

 

Viihdyttäjä

Kirjailija Nousiainen ei yritä kirjoittaa taidetta. Hänen romaaninsa eivät ole tutkielmia, eivätkä lauseet täydellisiksi hiottuja koruja. Nousiaisen proosa on viihdettä, jonka tarkoitus on rentouttaa.

Kaikkia tällainen ei miellytä. Esseisti ja kirjailija Tommi Melender lyttäsi Nousiaisen tyylilajin, tarinallisen perusromaanin esseekokoelmassaan Yhden hengen orgiat vuonna 2013 tähän tapaan:

Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä koin narratiiviset koukut ja psykologiset syväporaukset ennalta arvattaviksi, väsähtäneiksi, aikansa eläneiksi. Leukani nuokkui, keskittymiseni herpaantui, jupisin itsekseni: ”Jaaha, ai että tällaista näille henkilöhahmoille nyt tapahtuu… Niinpä niin… Entä sitten? Mitä tämä mahtaa minua liikuttaa? Puolivakavissani pohdiskelin, mahtaako olla olemassa sellaista kuin kerronnallisuusgeeni. Jos on, niin minulta sellainen puuttuu, koska mielenkiintoni ei yleensä riitä romaanien juonikulkujen seuraamiseen.

Tämän jälkeen Melender kiukustui.

Kuvitteleeko kirjallisuus, joka pakottaa henkilöt, miljöön ja todellisuuden fiktiivisen proosan luutuneimpiin kaavoihin, pystyvänsä paljastamaan jotain merkityksellistä ”ihmisyydestä” tai ”ihmisenä olemisesta” nykymaailman sirpaloituneessa todellisuudessa? Eivätkö keskiluokkaisten ihmisten keskiluokkaista elämää steriilin yllätyksettömästi kuvaavat romaanit pikemminkin pienennä ja surkastuta ihmisyyttä, vammauta niitä, joita ovat kuvaavinaan ymmärtäen ja myötäeläen?

Vuoden 2013 kirjamessuilla Nousiainen oli tietämätön pienestä sosiaalisen median kirjallisuuskohusta, joka oli noussut Suomen Kuvalehden artikkelista Romaani sairastaa. Siinä Tommi Melender oli sanonut, että Tuomas Vimmaa ja Miika Nousiaista yhdisti aforistinen lause ja halu kertoa, minkälaisia me suomalaiset olemme, mielellään maskuliiniseen sävyyn. Että kirjat olivat yksiulotteista verbaali-ilottelua, jotka rakentuvat kuluneille stereotypioille, sujuvia lauseita, jotka eivät mene ytimeen.

”Katselivat minua messuilla ja supattivat, että onkohan se ehjä”, Nousiainen sanoo.

”Jotenkin näillä kulttuurialoilla asiat aina suurentuvat. En usko, että hiilityöntekijöiden yhteisössä syntyy kohu, jos kaksi louhijaa louhii hiiltä eri tavalla.”

Koska Nousiainen ei ole lukenut Melenderin lausuntoja, luetaan nyt ote ääneen. Nousiainen kuuntelee.

Romaaniksi pitkitettyjä vitsejä.

”No sitähän ne ovat!” hän huudahtaa.

”Samasta puurosta ammennettuja! Olisikin makeata, jos olisi itsellä suuri yhteiskunnallinen missio, mutta nämä ovat avoimesti viihteellisiä kirjoja. Itselleni tärkeistä aiheista olen kuitenkin yrittänyt kirjoittaa”, hän sanoo.

Nousiainen haluaisi tavata Melenderin. Hän uskoo, että he löytäisivät paljonkin yhteistä ja lähentyisivät. Tämä on Nousiaisen kirjoista tuttua sentimentaalisuutta. Hän ei häpeä Hollywood-ratkaisuja.

”Vaikka ehkä pitäisi. Mutta mulle on tarpeeksi se, että äidin lisäksi pari muutakin on jaksanut lukea pitkitettyjä vitsejäni. Saa vähän putkiremonttia maksettua. Tämä on mulle enemmän ammatti kuin missio”, hän sanoo.

Nousiainen ei loukkaannu. Hänelle voi sanoa mitä vain.

Hän ei ota kritiikkiä helppolukuisuudesta ”hirveän isona haukkuna”, sillä siellä, mistä hän tulee, ei ollut itsestään selvää, että luettiin ollenkaan. Hän on saanut entisestä kotikaupungistaan Heinolasta, jonne perhe Säynätsalosta myöhemmin muutti, sellaistakin lukijapalautetta, jossa sanottiin: Sää olet Miika loistava kirjailija. Jos lukisin kirjoja, lukisin sun kirjoja!

Äidinkielen opettajat ovat kiitelleet, että nyt jotkut 16-vuotiaat pojat ovat jaksaneet lukea Vadelmavenepakolaisen.

”Mä en olisi jaksanut lukea sitä 16-vuotiaana”, Nousiainen sanoo.

”En olisi jaksanut lukea yhtäkään kirjaa.”

Kirjaa kehuttiin myös lukuromaaniksi.

”Se oli huojentavaa, sillä tarkoitin sen luettavaksi. En esimerkiksi heittoromaaniksi tai ovenkiilaromaaniksi.”

 

 Turhan tiedon mestari

Nyt Nousiainen on valmistautumassa kiertueelle Juurihoito-kirjansa kanssa. Tai ei se mikään kiertue ole, se on liioittelua! Mitä nyt vähän kirjamessuja, haastatteluja ja sen sellaista.

”Mutta hauskahan se on puhua kirjasta ja kirkastuttaa itsellekin, mistä siinä on kyse”, hän sanoo. Nyt hän voi myös lukea kirja-arvosteluja Juurihoidosta. Voi varastella niistä mielipiteitä ja kertoa niitä messuilla ominaan.

Nuoren miehen kehityskertomus.

Tekotaiteellista paskaa.

Väkivallan allegoria.

”Ei kun hetkinen. En mä edes tiedä, mikä toi viimeinen on.”

Tätä se Nousiaisen kanssa näyttää olevan: Yhdessä mennään yhteen suuntaan, ja sitten se vetää maton alta. Kirjailija tuntuu vilpittömältä, mutta samalla kuin saippuapalalta. Onko se tosissaan vai ei? Pakkohan sen on tietää, mitä allegoria tarkoittaa!

Ennen kuin keskustelukumppani tajuaa, Nousiainen on jo liukunut sulavasti vakavasta aiheesta kevyeen. Nousiainen vaikuttaa mukavuudenhaluiselta myhäilijältä, joka on päättänyt elää elämänsä leppoisasti. Ei siis ihme, että hän yhtäkkiä kertoo, ettei oikein viitsi nykyään enää urheilla. Että ei tule lähdettyä, ja varmaan kohta iskee itseällötys.

”Mutta eipä se haittaa”, hän sanoo.

Sillä hän luottaa, että sitten kun on huonossa kunnossa – kuten nyt – on vain aloitettava ja kärsittävä ensin kaksi viikkoa – ja siitä se lähtee!

”Tarviiko sitä olla enää nuori ja hyvännäköinen”, hän huomauttaa.

”Eipä sitä enää jaksa.”

Niin, onhan hän jo 43-vuotias.

Sen ikäiseksi mieheksi Nousiainen tietää erikoisia asioita.

Miika Nousiainen, kuinka monta kertaa Kauniiden ja rohkeiden Ridge on ollut naimisissa?

Nousiainen miettii sekunnin.

”Ridge Forrester, yksitoista tai kaksitoista kertaa.”

Nousiainen tietää ennen fanaattisesti seuraamastaan sarjasta kaiken. Hän jätti sarjan katsomisen, kun Ridgeä näytellyt Ronn Moss, Nousiaisen idoli, lähti sarjasta. Mutta hän ehti nähdä, kuinka Sally Spectran tytär Macy kuoli sarjassa kaksi kertaa.

Hakaniemen puuduttaja aloittaa monologin.

”Ensimmäisen kerran hän ’kuoli’ auto-onnettomuudessa, mutta jälkikäteen kävi ilmi, että hän olikin hypännyt ennen törmäystä ojaan, jossa oli luola – ja josta yllättäen löytyikin hänen kauan kateissa ollut isänsä! Toisen kerran Macy kuoli, kun kattokruunu putosi päähän. Minun ja Melenderin pitäisi ottaa oppia Kauniiden ja rohkeiden kaltaisesta käsikirjoittamisesta. Kun henkilöhahmo ensin tapetaan ja sitten kirjoitetaan sarjaan takaisin. Siinä vaaditaan taitoa.”

 

Hampurilaiset on syöty ja tarjoilija saatu tyytyväiseksi. Nousiainen on noussut tuoliltaan ja vetää takkia päälle. Sitä olisi helppo pitää merkkinä siitä, että monologi on ohi, mutta vielä mitä. Nousiainen jatkaa.

”Mahtavatko ihmiset tietää, että Ridgeä näyttelevä Ronn Moss on syntynyt vuonna 1952 ja hänen isäänsä, Ericiä näyttelevä John McCook vuonna 1944? Että kahdeksan vuotta on ikäeroa isällä ja pojalla.” ■