Beta

”Feministit, olkaa ilonpilaajia”

Avaaja. Ruotsissa feminismi 
on poliittinen voima. Suomessa 
se vaietaan kuoliaaksi, 
sanoo tutkija Anu Koivunen.

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa pitäisi kysellä enemmän hankalia kysymyksiä feminismistä ja antirasismista, sanoo tutkija Anu Koivunen. Koivunen toimii Tukholman yliopiston elokuvatutkimuksen professorina ja näkee selkeitä eroja Suomen ja Ruotsin poliittisissa kulttuureissa.

Kun ruotsalainen feministipuolue Feministiskt initiativ sai viime keväänä EU-vaaleissa ehdokkaansa läpi, Ruotsin koko puoluekenttä alkoi tarkastella uudelleen ohjelmiaan. Syksyllä valtiopäivävaaleissa feministisiä ja antirasistisia teemoja oli monien puolueiden kampanjoissa.

Samaan aikaan Suomessa RKP:n puheenjohtaja Carl Haglund mainitsi, että eläkeuudistus on ongelmallinen tasa-arvonäkökulmasta. 92 prosenttia vanhempainvapaan käyttäjistä on naisia, joten eläkeuudistuksen myötä naisille kertyy luultavasti miehiä vähemmän eläkettä. Julkisuudessa kuultiin vastauksia, että vanhempainvapaat eivät liity asiaan mitenkään ja toiseksi, naiset elävät tilastollisesti pidempään kuin miehet, joten he saavat lopulta enemmän eläkettä.

”Molemmat olivat täysin absurdeja argumentteja!” Koivunen huudahtaa.

Esimerkki kuvaa hänestä hyvin, miten varovaisetkin sukupuolten välistä tasa-arvoa koskevat kysymykset torjutaan tekemällä ne naurettaviksi.

Koivunen sanoo, että feminismin poliittinen voima on siinä, että sen avulla kritisoidaan kahta aikamme valtaideologiaa: nationalismia ja liberalismia.

”Nationalismi voi tarkoittaa arvokonservatismia, joka tarjoaa tulevaisuuden kuvaksi fantasioita kadotetusta menneisyydestä, jossa miehet ja naiset tiesivät paikkansa ja heteroperheet kukoistivat jatkuvan kasvun valkoisessa Suomessa. Se voi myös tarkoittaa puhetta hyvinvointivaltiosta itsestään selvänä järjestyksenä, jonka varjeleminen edellyttää maahanmuuton rajoittamista.”

Yhtä lailla feministinen ajattelu hankaa myös liberalismia eli yksilöuskoa vastaan.

”Ajatellaan, että se miten olen, elän ja toimin on täysin henkilökohtainen ja yksilöllinen valinta minulle. Ei tunnisteta sitä, että iso osa olemisestani on palautettavissa siihen, minkälaisesta sosiaalisesta ja kulttuurisesta asemasta tulen. Ei haluta ajatella, että loppujen lopuksi olen asemaani ajatellen aika tyypillinen. Jokainen haluaa ja jokaisen tulee olla häikäisevä yksilö.”

Yksilöuskon mukaan ihminen omilla teoillaan määrittää elämänsä. Hyvässä asemassa oleva ei halua ajatella olevansa etuoikeutettu – eikä varsinkaan, että etuoikeudet riippuvat toisten sortamisesta.

Feministisellä kritiikillä voidaan purkaa näitä kahta ideologiaa esittämällä vaivaannuttavia kysymyksiä vallasta: ketkä päättävät ja keihin päätökset vaikuttavat?

Yksilöuskon aikakaudella puhe siitä, miten sukupuoli, luokka, rotu, seksuaalinen identiteetti ja uskonto asemoivat meitä kaikkia eri tavoin, tulkitaan valitukseksi. Käytännössä feministinen kritiikki tarkoittaakin ilonpilaamista. Ja sitä Koivusen mielestä tarvitaan.

”Pääministerimme suosikki-hashtag on #hymiö. SDP:n sloganeissa luvataan reilua Suomea ja Kokoomuksen retoriikassa Suomea nousuun. Tätä retorista peliä feministien pitäisi onnistua purkamaan.”

Koivunen näkee, että politiikan keskiössä on mieskansalainen, jonka elämä jälkiteollisessa Suomessa on murroksessa. Kohtaloksi näyttää määrittyneen miesten työpaikkojen pelastaminen – ja naisvaltaisen julkisen sektorin pienentäminen.

Koivunen ei usko, että Suomeen välttämättä pitäisi perustaa feminististä puoluetta. Sen sijaan julkiseen keskusteluun tarvitaan uusia poliittisia kysymyksiä ja toimijoita – sille toiveelle myös Ruotsin feministipuolueen menestys rakentuu.

”Feminismin poliittinen voima mitataan siinä, onnistuuko se politiikan agendan muokkaamisessa. Siihen tarvitaan joukkovoimaa. Ja sen seurauksena voi joidenkin hyvä tunnelma mennä pilalle.” ■