Beta

Eri maata | Katri ja Kerttu Niskanen

Muotisuunnittelijalla ja huippuhiihtäjällä ei pitäisi olla mitään tekemistä toistensa kanssa. Elleivät he sitten ole siskokset, kuten Katri ja Kerttu Niskanen.

 

Jämijärvellä Satakunnan länsilaidalla sataa märkää, lumensekaista räntää. Rättimäiset hiutaleet kastelevat kuin sade, tarttuvat silmäripsiin ja sulavat poskille. Keli on raskas, ja hankalin mahdollinen voideltava. Pitoa on helposti aivan liikaa tai ei lainkaan. Eero-isä on kuitenkin onnistunut, vaikka voitelu on täytynyt tehdä sateessa täyden huoltokopin ulkopuolella, Tarja-äidin pitelemän sateenvarjon alla. Karhun suksien pohjissa on kahta pitovoidetta, jotka yltävät miinus kahdesta reilusti plussan puolelle. Edellisvuoden Hopeasompa 2001 -kilpailuissa 20:nneksi hiihtänyt Kerttu Niskanen hiihtää nyt 14-vuotiaiden sarjassa kolmanneksi, ja häviää hopeankin vain reilulla sekunnilla.

Kilpailuiden jälkeen vahvistuu päätös, joka on kääntyillyt mielessä jo aiemmin. Kilpailuhenkinen tyttö päättää ryhtyä hiihtäjäksi.

Päätös on kova, mutta Niskanen on määrätietoinen ja kunnianhimoinen, kilpailuhenkisempi kuin juuri kukaan muu, sanovat entiset valmentajat ja opettajat.

Toden teolla päätöksen kovuus tulee eteen kaksi vuotta myöhemmin syksyllä, kun on hyvästeltävä vanhemmat ja sisarukset. Täydellinen omistautuminen hiihdolle on mahdollista vain alppilukiossa, ja isä-Eero ajaa muuttokuorman Savosta Kainuun Vuokattiin.

Syysillat sotkamolaisessa soluasunnossa ovat yksinäisiä ja viikonloput kuluvat Vieremän-kodissa, mutta harjoitteluun Vuokatti on paras mahdollinen paikka. Pitkiä rinteitä ja vaaroja, hiihtoputki sekä henkilö­kohtainen valmentaja, jonka kanssa alkaa ensimmäistä kertaa tavoitteellinen harjoittelu.

Lukioikäiseksi asti Niskanen oli hiihtänyt lahjoillaan ja harjoitellut reilusti ikätovereitaan vähemmän, minkä läheltä seuranneiden mukaan huomaa tänäkin päivänä siitä, että ylävartalo ei ole niin voimakas kuin monilla kanssakilpailijoilla. Puuttuvasta voimasta ei ole vielä juuri haittaa, sillä sitkeydestä alkaa jalostua nuorten SM-kilpailuissa kultamitaleita kahmivan urheilijan tavaramerkki. Hiihdot eivät ole huippuonnistumisten ja romahdusten vuorotahtia, vaan Niskanen hiihtää takuuvarmasti. Saattaa taipua mutta ei taitu, sanoo entinen valmentaja.

Sitkeys ja kunnianhimo tuovat menestystä nuorten sarjoissa, mutta aina ylävartalosta ei riitä paukkuja loppukirien tasatyöntökamppailuihin – perinteinen on Niskasen vahvempi tyyli. Tilastot kertovat silti kehityksestä: MM-kultaa perinteisen kympiltä alle 23-vuotiaiden MM-kilpailuista vuonna 2010 ja seuraavana vuonna MM-kultaa perinteisen sprintistä samoista kilpailuista.

Tähänastisen uran paras saavutus tulee samana vuonna Oslon Holmenkollenilta. Kerttu Niskanen hiihtää aikuisten MM-kilpailuiden perinteisen kympillä kahdeksanneksi.

 

Kerttu Niskanen potkii Asicsin tuliterät juoksukengät lapsuus­kotinsa tuulikaappiin. Talo on vaaleaa tiiltä ja pihalla seisova autotalli harmaaksi maalattua lautaa. Välissä on sepeli­piha ja ympärillä niin paljon nurmikkoa, että ruohonleikkurin on oltava päältä ajettava. Vieressä aukeavat pellot, ne eivät ole omia, ovat naapureiden ja sukulaisten. Peltojen alla kulkee kantatie 88 Savosta Pohjois-Pohjanmaalle, tukkirekkoja, kaukoliikenteen linja-autoja sekä paikallisten henkilöautoja, joista kyläläiset tunnistavat vastaantulijan jo rekisterinumerosta. Ollaan Ylä-Savossa, Iisalmen kupeessa Vieremällä. 4 000 asukkaan kunnassa, joka elää metsäkoneyritys Ponssesta.

Lenkkarit jäävät hehkumaan pinkkiä ja tummaa sinistä mustien rantasandaalien viereen, kun 24-vuotias hiihtäjä käy penkomaan suuria putkikassejaan. Trikoita, juoksupaitoja, takkeja, shortseja, toppeja.  Niskanen on palannut yöllä kahden viikon leiriltä Itävallan Ramsausta ja ehtinyt nukkua vain muutaman tunnin. Uni tulisi tarpeeseen, leirillä harjoitustunteja kertyi reilusti yhden työviikon verran, eikä harjoittelu ole kevyttä enää loppukesästä: tehoharjoituksessa saatetaan hiihtää rulla­suksilla yhtä soittoa ylämäkeen 40 minuuttia 160–185 lyönnin sykkeellä.

Nyt ei kuitenkaan ole aikaa nukkua. Sellaiset päivät, että myös isosisko on käymässä kotona, ovat harvinaisia.

Muotisuunnittelija Katri Niskasella on yllään suuri ja pehmeä musta­valkoinen kylpytakki sekä vahva silmämeikki. Hän istuu jo verannan pöydän ääressä, johon Tarja-äiti on kantanut kroissantteja, mehua ja kahvia. Lattiaa peittää Katri Niskasen pop up -liikkeestä Kämp Galleriasta tuotu keinonurmimatto.

Siskoksilla on kaksi vuotta ikäeroa, mutta se on heidän eroistaan pienin. Kerttu on puhuessaan hillitty, lyhytpuheinen ja suora. Katri taas juttelee pulputen ja laveasti, niin että kädet maalaavat ilmaa. Annetaan hänen kertoa:

 

”Me ollaan perheihmisiä. Ollaan hirveesti oltu perheen kesken, kun on neljä lasta. Sitten meillä oli tosi usein sukulaisia kylässä kun oltiin lapsia. Meillä on 21 ekaserkkua, osa asuu lähellä ja osa vähän kauempana, mutta usein oli serkkuja yötä tai sitten oltiin niiden luona. Serkkujen kanssa oltiin ja sit molemmilla oli omat kaverit, mutta ei meillä hirveesti ole kavereita, kun täällä on niin vähän ihmisiä.”

”Yhdessä ollaan tehty kaikenlaista. Meillä oli hyvin luovia leikkejä, ihan älyttömiä, ollaan rakennettu majoja tuonne mehtään, leikitty kynnys­peltoleikkejä, leikitty ja painittu tuolla pottupelloilla ja sitten tehty yhdessä sarjakuvia ja lehtiä.”

”Lapsena harrastettiin paljon yhdessä. Hiihdimme molemmat ja koska minäkin hiihdin, oli Kerttu mun mukana taidekoulussa, käytiin maalaamassa öljyväreillä. Hiihdin sen takia, että saatiin tehdä yhdessä kaikenlaista, oikeastaan siihen asti kun molemmat oli jo ala-asteen viimeisillä luokilla. Meillä oli molemmilla melko myöhäinen murrosikä, oltiin aika lapsia pitkään, mutta siinä vaiheessa, kun alkoi tulla omaa tahtoa ja omaa elämää, niin mulla loppu hiihto ja Kertulla loppui taide. Ei se oikeestaan ees tykänny siitä, vaan mun kanssa vaan kävi siellä.”

”Me oltiin pitkään tosi lähellä toisiamme, mut sit yhtäkkiä toinen tykkääkin jostain ihan muusta niin siinä alkaa ärsyttää tavallaan kaikki asiat. Tuntuu, että toinen ei tajua yhtään mitään yhtään mistään ja kaikki mitä sä teet on toisen mielestä tosi tyhmää. Tämmöinen kesti monta vuotta, mutta nyt se on hävinnyt. Sitä vaan hyväksyy sen, että toinen ei vaan tykkää samoista asioista kuin itse. Sitä oli vaikea hyväksyä, jos on aina muka tykänny samoista asioista, on tehny kaikkee yhdessä ja sit yhtäkkiä toinen tykkääkin enemmän jostain toisesta.”

”Lapsena meillä oli Kertun kanssa sellainen kilpailuasetelma. Eniten ollaan Kertun kanssa tapeltu ja naurettu yhdessä, voimakkaastikin otettu yhteen. Sillä tavalla meillä on erilainen suhde kuin vaikka nuorimmaiseen, Pikku-Iitaan, sitä me ollaan kaikki vaan lellitty.”

 

Hiihto ja vaatesuunnittelu tuskin voisivat olla kauempana toisistaan. Muodintekijöiden on keksittävä itsensä joka vuosi uudestaan samalla, kun urheilijat jalostavat sitä lahjaa ja niitä ominaisuuksiaan, joista kaikki on alkanut. Muoti on muuttumista, hiihto jatkamista ja jaksamista. Urheilu on suoraa, turkkalaista puuskuttamista ja rääkkiä, muotiin liittyy aina viileä etäisyys, matkan päästä miettimällä tehty tulkinta ja ravistelu.

Ei ihme, että ihmisetkin aloilla ovat erilaisia.

Katri: ”Kerttu on mua sosiaalisempi. Helpommin kaikkien kaveri, pystyy juttelemaan ja keksii kaikkea. Mä olen ehkä vähän pidättyväisempi, hitaammin lämpenevä, tai miten sen nyt sanois. Kerttu on..”

Kerttu: ”Aavistuksen rohkeempi kuin sinä.”

Katri: ”Niin, nopeammin syttyvä. Tosi temperamenttinen ja ailahteleva, et siitä löytyy hyvät ja huonot puolet. Kerttu tulistuu tosi äkkiä ja on mustavalkoisempi kuin minä. Mä olen taas semmoinen sovitteleva, niin kuin pehmeempi. Se on oikeastaan ollut niin aina.”

Kerttu: ”No tuleepa sinulta nyt.”

Katri: ”Näin mä olen miettinyt, kun mä ajattelen ääneen. Mä olen ollut lapsena se äiti, Kerttu on ollut se villimpi ja mä olen sit vähän paimentanut ehkä Kerttua.”

Kerttu: ”Jos jostain on kiistelty, niin se on ollut Katri, joka on antanu periks, et joo, tehdään vain noin.”

Katri: ”Hyvä, että sä myönnät ton vihdoin.”

Kerttu: ”No kyllä mä nyt.”

Katri: ”Kerttu ei halua hävitä mulle ikinä. Jos meillä on joku ihan pieni taistelu, niin se viimeiseen asti vääntää, että saa läpi sen tahtonsa.”

Kerttu: ”Kai se on myönnettävä. Pienenä mua ärsytti, kun Katri oli välillä liian kiltti. Se teki aina asioita niin kuin haluttiin. Musta oli mukava vähän kapinoida vastaan ja tehdä omia ehdotuksia, meni ne läpi tai ei.”

 

Yhteishakukaavakkeeseen on kirjoitettava ne kolme lukio­ta, jonne ensisijaisesti toivoo pääsevänsä. Tehtävä on hankala ja vaatii usein koko perheen yhteistä puntarointia: millaisia painotuksia eri kouluissa on, millaiset ovat liikenneyhteydet, mihin kouluun kaverit ovat menossa ja millainen on kunkin koulun maine ja millaisia opettajat.

Yhdeksäsluokkalainen Katri Niskanen arpoo kolmesta koulusta kaksi ja saa äitinsä kiihdyksiin, tytärhän voi joutua ties minne Varkauteen, kauas kotoa, eikö kannattaisi vähän miettiä, laittaa vaan Iisalmen ja Vieremän lukiot listalle. Peruskoulusta on kuitenkin tulossa hyvä päästö­todistus, ja Katri luottaa pääsevänsä Lapinlahden kuvataidelukioon – ja pääsee. Pikkulapsena alkaneista maalaamisesta ja piirtämisestä ei ole tullut samalla tavalla tavoitteellista ja ammattiin tähtäävää kuin pikkusiskon hiihtoinnostuksesta muutamia vuosia myöhemmin, vaan mieluummin intohimoinen harrastus. Tärkeintä on maalaaminen, mutta nelivuotiaasta ommellut Katri on jo yläasteella ryhtynyt tekemään itselleen vaatteita, ei koskaan arkikäyttöön vaan aina juhlavaatteita. Yhtenä keväänä valmistuu musta lurex-kimallemekko, joka on erikoinen ja hurja, mutta se kelpaa kevätjuhlaan, jonka jälkeen alkaa kolmen kuukauden loma eikä kellään ole aikaa jäädä miettimään muiden pukeutumista.

Yläasteaikojen farkut ja Marimekon paita –tyyli vaihtuu kuvataidelukiossa kirkkaisiin väreihin, vaatteet loistavat liilaa, oranssia, vihreää ja pinkkiä, mutta vaatesuunnittelu valikoituu opiskelualaksi vasta kolmannen vuoden keväällä Lahden Muotoiluinstituutin esittelyvihkosesta. Niskanen oivaltaa, että vaatesuunnittelijana hän voisi yhdistää maalaus­harrastuksensa ja käytännönläheisyytensä. Tuntuu tärkeältä tehdä taidetta, joka pääsee käyttöön.

 

Katri Niskasen tyyli ei ole ankaraa taidemuotia tai skandinaaviseen tapaan arkkitehtonisen suoralinjaista, vaan niin kuin hänen puheensa, lainehtivan runsasta. Naisellista, näyttävää ja veistoksellista.

Sillä aikaa kun Kerttu aloitteli harjoituskauttaan ja rullahiihti pitkiä ja rauhallisia peruskuntolenkkejä, Katri piirsi kesän 2013 mallistoaan. Kaksi vaatetta päivässä, joka ainoa päivä kuukauden ajan. Niskasen tarkoituksena ei ole vaatettaa Helsingin Punavuorta, vaan nuoreksi suunnittelijaksi hän tekee vaatteita aikuisille naisille ja runsaasti tilaustöitä. Viime vuoden Linnan juhliin Niskanen suunnitteli seitsemän pukua, joiden joukossa olivat puvut esimerkiksi Riikka Mannerille ja Jenni Vartiaiselle. Sekä tietenkin Teija Vesterbackalle, jonka Angry Birds -puku on ylivoimaisesti eniten huomiota saanut Niskasen suunnittelutyö. Jenni Vartiaiselle Niskanen on suunnitellut myös esiintymisasuja, samoin kuin esimerkiksi Mannalle, Yonalle, Chisulle, Maija Vilkkumaalle ja Anna Puulle.

Jokainen uusi työ tekee hieman vaikeammaksi muistaa, että Niskanen nousi yhdeksi Linnan juhlien kysytyimmistä puvustajista Muodin Huipulle -ohjelmasta kolme vuotta sitten. Suunnittelijan työt L-fashion Groupissa Lahdessa jäivät, kun Niskanen päätti perustaa oman Design by katri/n -merkkinsä heti kilpailun jälkeen. Kilpailun tuomasta nosteesta oli otettava kaikki irti: ensimmäinen Design by katri/n -mallisto tuli myyntiin vain puoli vuotta tv-kilpailun jälkeen.

Kuuden malliston jälkeen Design by katri/n:llä on jälleenmyyjiä kuudessa kaupungissa Suomessa ja kahdessa kaupungissa ulkomailla sekä nettikauppa. Elokuussa Niskanen sulki vanhan putiikkinsa ovet Helsingin Punavuoren Pursimiehenkadulla ja avasi uuden liikkeen Isolle Roobertinkadulle.    

 

Merkit olivat näkyvissä koko elokuun alun, mutta täyteen mittaansa huoli repesi vasta elokuun puolivälissä. Apua, Suomi ei pärjää maailmalla!

Tällä kertaa vanha virsi alkoi, kun Suomen olympiajoukkue ei tuonut Lontoon olympialaisista kuin kolme mitalia ja moni urheilija jäi kauas tasostaan, jolla ei alunperinkään oltaisi hätyytelty piste- tai mitalisijoja. Ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb ehdotti, että yritykset alkaisivat tukea pientä lupaavien urheilijoiden joukkoa harjoittelussa seuraaviin kesäolympialaisiin, ja puoluetoveri Jan Vapaavuori ehdotti olympiakomitealle yliopistojen varainkeruusta tuttua mallia, jossa valtion tuki riippuisi jo hankitusta yksityisestä rahoituksesta.

Kesälajeissa suomalaisten takamatka ei ole suuren suuri yllätys, mutta kärki ei ole kovin leveä talviurheilussakaan, hiihdossa varsinkaan. Lahden MM-kilpailuiden jälkeen vain kolme suomalaista on päässyt palkintokorokkeelle MM-hiihtojen pitkillä henkilökohtaisilla matkoilla: Virpi Kuitunen (nyk. Sarasvuo), Aino-Kaisa Saarinen ja Matti Heikkinen. Yhdistetyssä ja mäkihypyssäkin tuoreimmat henkilökohtaiset mitalit ovat viiden vuoden takaa.

Apua, Suomi ei pärjää maailmalla! Tuttu lause pätee myös muotiin. Maailmanvalloitus on suomalaisen muodin ikuinen tehtävä, joka karkaa horisontista kuin sateenkaaren pää. Jos muutkin kuin Minna Parikka, Lumi ja Makia olisivat menestyneet ulkomailla, emme enää edes muistaisi kenen suunnittelema kenkä vilahti ja missä ohjelmassa. Siihen nähden, paljonko meillä on kansainvälisestikin noteerattuja nuoria suunnittelijoita, muotivienti kasvaa hitaasti. 300 miljoonan euron vienti on neljäsosa ruotsalaisen muotiviennin arvosta.

Niin eri aloilla kuin Niskasen siskokset ovatkin, ovat he samalla asialla.

Katri: ”Mä yritän ymmärtää, mitä Kerttu tekee, mut en mä ymmärrä. Joku voi olla meidän molempien jutuista sitä mieltä, että on tyhmää hukata elämä jollekin, joka on lähteny harrastuksesta, mutta tämä on sellainen voisko sanoa kutsumustyö. Se on tehtävä koska tuntuu siltä. Mua pelotti hypätä yrittäjäksi heti Muodin huipulle -ohjelman jälkeen, kun mulla oli kuitenkin hyvä päivätyö, mutta mulla oli kuitenkin tunne, että mun on vaan tehtävä se. En tiedä mistä se tulee, jokin sisäinen ääni, mutta ei sitä voi oikein vaientaa, se nousee kuitenkin mun omasta mielestä ja mun ajatuksista. Samasta syystä ymmärrän sen, miks Kertulle se hiihto on niin tärkeetä, ykkönen tavallaan kaikessa. Sillä mä oon yrittänyt selittää Kertun kaikki tempauksetkin joskus. Kun odottaa jotain kisoja, voi olla hermot aika kireellä. Jos Kerttu sanoo mulle jotain tosi pahasti, niin sitä ei ota sitä niin pahasti, kun tietää mistä se johtuu.”

Kerttu: ”Arvostan Katrin tekemistä, mutta tuota, tiedän siis et mitä se milloinkin touhuaa. Mut se on vaan niin erilaista kuin oma tekeminen, et ei sitä aina kuitenkaan kaikkea tiedä.”

Katri: ”Musta tuntuu aina, että kaikki on aina jotenkin normaalia. Musta on ihan normaalia, et Kerttu menestyy, kun se on aina ollu hyvä hiihtämään. Se ei oo mulle mitenkään yhtäkkiä menestyvä urheilija, vaan se on aina ollut sitä, sen on vaan aina tiennyt. Ihan niin kuin mä olen tiennyt mitä haluan tehdä, niin olen tiennyt mitä Kerttu haluaa tehdä. Se ei tule millään lailla yllätyksenä, et Kerttu menestyy. Se ei ole mikään itsestäänselvyys, että Kerttu menestyy, mutta se on oikeutettua, kun antaa kaikkensa jollakin asialle.”

 

”Äitiiii”, Katri Niskanen huikkaa sisälle kuistin oven­raosta. On aika ottaa selvää, mistä siskosten lahjakkuus ja kilpailuhenkisyys ovat peräisin, sillä vanhempien esimerkistä he eivät ole lajejaan valinneet. Äiti Tarja Niskanen on Iisalmen sairaalan konttoristi ja isä Eero koneteknikko Ponssella eikä kummallakaan ole taustaa taiteilijana tai urheilijana.

Kun Eero ja Tarja Niskanen istuvat verannan puisen pöydän ääreen, asetelma keikahtaa. Pöydän ääressä eivät istukaan vanhemmat ja kaksi vanhinta lasta, vaan Katri Niskanen hypähtää esikoisena auttamaan vanhempiaan muisteluissaan. Tilanne on kuin poikaystävän ensivierailu anoppilassa, kun tytär ja vanhemmat alkavat kahvipöydässä yhdessä muistella tyttären lapsuusaikaisia hupsutuksia.

Äiti: ”Aika nuorena jo huomas, et Katri tykkäs touhuta sellaista piiperrystä, heti pienestä pitäen oli sakset ja kynät ja kaikki aina esillä. Kerttu oli liikunnallinen heti, aina tykkäs pelata ja juosta ja kaikki tämä kiinnosti. Katri oli siinä mukana, mutta vähän erilailla.”

Katri: ”Semmoinen tuli mieleen, et kun me urheiltiin Kertun kanssa, niin mä olin kuitenkin kaks vuotta fyysisesti edellä. Mun piti antaa sille periks, kun se ei kestänyt, jos se häviää mulle. Mä aina luovutin vähän.”

Isä: ”Se on kyllä kilpailuhenkinen ihminen. Tuohon kun tultiin autolla pihaan, niin aina oli kilpailu, et kuka on ensimmäisenä ovenrivassa.”

Katri: ”Äitiä ja Kerttua yhdistää se, et ne on molemmat hirmu jääräpäisiä. Jos äiti päättää jotakin, niin se pystyy fyysisisesti mihin se haluaa, sillä on miehen voimat, vääntää vaikka rautakangen mutkalle. Isän kanssa me taas molemmat puhutaan käsillämme, isällä on kädentaitoja ja kolmiulotteista ajattelua.”

Isä: ”Ei sitä passais hirveesti itteensäkään kehua, mutta tuntuu et nuorempana sitä olisi melkein henkilöauton tehnyt suorasta pellistä.”

 

Mehut ja kahvit on juotu, kroissantit syöty. Mitä pidemmälle iltapäivään loppukesän lauantai on ehtinyt, sitä selvemmäksi on tullut, että Niskasen perheessä on menestytty menetelmin, joista ei kirjoiteta kansainvälisiä bestsellereitä. Ei ole piiskurivanhempia tai heidän toteutumattomia unelmiaan, joita lapset on pakotettu jahtaamaan. Mieluummin on tiivis perhe ja lasten unelmat, joiden vuoksi vanhemmat on pantu ajamaan latuja lähipelloille ja joka viikonloppu kilpailuihin jonnekin päin Suomea.

Seinän takana olohuoneessa suuri taulutelevisio näyttää Lontoon olympialaisten ensimmäistä kilpailupäivää. Sohvalla istuvat Kertun hiihtäjäkihlattu Juho Mikkonen ja Katrin poikaystävä Niklas Varisto, Egotrippi-yhtyeen kitaristi.

Suomen kokoisessa maassa hiihto ja helsinkiläiset taidepiirit ovat juuri näin lähellä toisiaan.

 

Image 9/2012