Beta

Entäpä jos kilpailukyky ei kohenekaan piiskaamalla, kysyy Reetta Räty

Kivat ja tehokkaat | Entäpä jos kilpailukyky ei kohenekaan piiskaamalla, kysyy Reetta Räty.

 

Voisiko se olla näin yksinkertaista? Työryhmät, joiden jäsenet ovat kivoja toisiaan kohtaan, menestyvät parhaiten. Toisin sanoen: Sen sijaan, että tehokkuutta etsitään huippulahjakkuuksista, kontrollista tai 20 minuutin lisätyöajasta, sitä pitäisi etsiä tunteista. Empaattisuudesta, vuorovaikutustaidoista, ryhmädynamiikasta, kohtaamisista. Tällaiseen väitteeseen törmää, kun tutustuu tutkimuksiin siitä, mikä selittää työporukoiden menestystä.

Että pitäisi olla kiva toisille. Joko kyynikkoa ällöttää? Empatiaa! Kohtaamisia!

Koettakaa kestää. Kuten tutkija Katri Saarikivi sanoo asiasta puhuessaan: nämä eivät ole pehmeitä, vaan todella kovia tutkimustietoja.

 

Googlella on noin 62 000 täyspäiväistä työntekijää. Yritys on tutkinut Project Aristotle -hankkeessa, millaisissa tiimeissä tehdään parasta tulosta. Satojen haastattelujen ja yli sadan tiimin analysoinnin jälkeen on tultu tulokseen, että ryhmän menestystä ei selitä niinkään se, keitä siinä on, vaan se, miten ryhmässä toimitaan. Parhaissa ryhmissä kunnioitetaan toisten tunteita ja pidetään huolta, että kaikki saavat osallistua keskusteluun.

Tutkimuskohteena ei ole ollut ilmapiiri, vaan on haluttu selvittää, millaiset työryhmät ovat tehokkaita. Saavat aikaan tulosta, keksivät parhaat ratkaisut, tekevät rahaa.

Ja vastaus on näin simppeli. Sellaiset, joissa ihmiset ovat kivoja toisilleen.

Googlen työntekijät ovat tiukan seulan läpi valikoituja. Ehkä siellä pätevät omat lainalaisuudet? Ei siltä näytä. Kognitiiviseen aivotutkimukseen erikoistunut tutkija Katri Saarikivi kirjoitti Mediumin artikkelissaan (16.9.), että muidenkin tutkimusten mukaan nimenomaan työryhmän jäsenten empatiataidot ennustavat kollektiivisen älykkyyden ilmentymistä.

”Tärkeintä ei siis olekaan se, mitä tietoja ryhmän jäsenillä on, vaan se, millä tavalla he pystyvät kohtaamaan toisensa.” Kollektiivinen älykkyys on sitä, mitä ihmiseltä odotetaan sittenkin, kun robotit tekevät rutiinityöt. Taito kohdata, kuunnella, asettua toisen asemaan. Mitäpä muita erikoistaitoja meillä ihmisillä edes olisi.

 

Ilmeisin kritiikki: Yritetäänkö nyt vaientaa kriittiset äänet? Pitääkö kokouksissa mielistellä typeriä mielipiteitä? Tutkimusten hengessä pitäisi kai vastata, että hyviä kysymyksiä, pohditaanpa yhdessä.

Tutkimuksissa kun on huomattu myös se, että juuri kannustavassa ilmapiirissä valtavirran hyminästä poikkeavat huomiot tulevat esiin. Meille on niin tärkeää olla muun ryhmän kanssa samanmielisiä, että kriittiset näkemykset voivat jäädä sanomatta. Tietoa jää piiloon. Se on tuhlausta.

Arkikokemus taas muistuttaa, että kaikkien äänessä oleminen ei juuri auta, jos kaikki osaavat ihan samoja asioita. Ideat kohoavat huippuunsa, kun on luovia hulluja, pedantteja toteuttajia ja joku joka päättää. Homma toimii, kun ihmisten vahvuudet tunnistetaan ja niitä kunnioitetaan.

Se, että ollaan kivoja, ei estä vastakkaisten mielipiteiden esittämistä, vaan mahdollistaa sen. Kivan ei tarvitse olla kiltti.

 

Kun puhutaan työelämän ”pehmeistä” puolista, kuulee usein sanottavan: ihan ok ajatuksia, ei sovi meidän työhön. Meillä on muutosohjelma, tehdasmainen rutiini, työtä vieroksuvaa sakkia. Niinpä niin. Nämähän olisivat erinomaisia syitä paneutua myös tunnepuoleen. Siihen investoiminen ei edes maksa mitään.

Jäi mieleen, kun kaveri sanoi baaritiskillä omasta pomostaan: ”Tiedän, mitä minulta odotetaan, saan tehdä työni itsenäisesti ja minua kuunnellaan.”

Kuulostaa mahtavalta, ja aivan liian harvinaiselta. Tiedän mitä minulta odotetaan. Minuun luotetaan. Minua kuunnellaan. Ehkä se on näin yksinkertaista? ■

Reetta Räty on toimittaja, jonka mielestä työpaikat ovat psykodraamoja.