Beta

Emme halua kaikkea, vaan juuri tiettyä. Sille ei ole suurempaa vastakohtaa kuin Raxin pizzabuffet.

Kaikki ja ei mitään

Emme halua kaikkea, vaan juuri tiettyä. Sille ei ole suurempaa vastakohtaa kuin Raxin pizzabuffet.

 

Pepperonipizzaa, kinkku-ananaspizzaa, tonnikalapizzaa ja kasvispizzaa. Viides pizzoille varattu jättilautanen Tampereen Koskikeskuksen Rax Buffetin lämpölamppujen alla on tyhjä. Mutta mitä siitä, tarjolla on myös lasagnea, kanansiipiä, kermaperunoita, lihapullia, nakkeja, sipulirenkaita, nachoja, salaattia, tomaattikeittoa ja limsaa – kaikkea tietenkin niin paljon kuin haluaa. Jälkiruoaksi voi puristaa kuppiin korkean tornin pehmistä ja koristella sen keksimurskalla. Ruoka pitää mennä puristamaan itsestään ulos Koskarin käytävien perälle piilotettuun yleisökäymälään. Sen jälkeen voi jatkaa syömistä, jos pystyy.

On hankala selittää, mitä edes teen ystäväni kanssa täällä kiiltävänpunaisten muovipintojen ja pulleiden Rax-ilmapallojen keskellä. Lyhyt selitys on krapulainen vitsi ja idioottimainen päähänpisto. Pidempää selitystä varten on antauduttava nostalgian ja paatuneen ironian vietäväksi. Mutta kaikki aikanaan. Tällä hetkellä tärkeintä on yrittää kestää vielä hetki lasagnetahraisen lautasen ääressä.

Istumme pöydässä yhtä vieraantuneina kuin jos olisimme juuri tulleet Balille tai Lieksaan. Ilmassa on uuden kokemuksen aiheuttamaa jännitystä ja kauhua, mutta jotenkin hauskalla, teemapuistomaisella tavalla. Tuolitkin ovat kuin huvipuiston leikkipaikalta: matalia, räikeitä ja nöyryyttäviä. Rax Buffet on kaikilla mittareilla arvioituna inhottavin ruokailutapahtuma, johon olen vuosiin ajautunut. Eikä tämä kokeilu ole vain vitsi, vaan myös fyysinen tapahtuma. Pelissä on koko vartaloni.

Rax Buffetin ja ruokaravintolan erottaminen toisistaan on aikuisen ihmisen palikkatesti, jossa minä olen pitkällisen harjoittelun jälkeen epäonnistunut.

 

Vein ensimmäisen tyttöystäväni syömään Jyväskylän Golden Rax Pizzabuffetiin ehkä vuonna 1997. Keskustan Väinönkeskukseen kolme vuotta aikaisemmin avattu ravintola ei ollut mikä hyvänsä Rax. Se oli maan ensimmäinen. Olimme noin 11-vuotiaita ja tuplatreffeillä parhaan ystäväni ja tämän tyttökaverin kanssa. Yhdistelimme limsoja ruskeaksi sekoitukseksi, söimme mässäilyhybriksessä kymmeniä pizzapaloja ja leikimme pehmiksellä porttikiellon rajalle saakka. Sitten menimme alakerran pelikauppaan ostamaan Magic-kortteja ja hinkkaamaan Sega Rallya opiskelijayksiön kokoiseen pelihalliin.

En muista, oliko se ensimmäinen kertani Raxissa, mutta harvoja kahdenkymmenen vuoden takaisia päiviä muistelen yhtä riemulla. Kukaan ei puuttunut tarpeettomaan mässäilyyn tai yleiseen pelleilyyn. Oltiinpa vielä treffeillä, joten syömisellä saattoi rehennellä ja ruoalla leikkiä. Uskomattomin juttu oli kuitenkin se, että pizzaa ja jätskiä – lapsuuden kovinta valuuttaa – oli yhtäkkiä, laman leimaamalla vuosikymmenellä tarjolla loputtomasti. Kun yksi pizza loppui, tilalle ilmestyi savuavasta aukosta uusi.

Golden Rax Pizzabuffet on vaasalaisen yrittäjän Rabbe Grönblomin luomus, jonka ravintoloita alkoi Jyväskylän jälkeen nousta ympäri maata, Vaasaan, Kuopioon, Lahteen ja Ouluun. Tähtäimessä olivat aluksi kaupungin ydinkeskustojen kivijalkamyymälät, sitten kauppakeskukset ja myöhemmin automarketit. Uusin Rax nousi hiljattain Oulun Ideaparkiin, eikä se ole näillä näkymin jäämässä viimeiseksi. Vaikka pizzabuffet yhdistyy vahvasti menneeseen Suomeen, 26 toimipistettä on pysynyt sitkeästi Suomen kartalla, ja yhtiön tavoitteena on jopa kasvattaa ravintoloidensa lukumäärää lähivuosina. Rax ei suinkaan ole auringonlaskun ruokapaikka, vaikka niin voisi kuvitella.

Perimätiedon mukaan ravintolan nimi on tullut siitä raksahduksesta, joka syntyy, kun uunituoretta pizzaa leikataan. Se kuvaakin hyvin 1990-luvun fetisististä pizzasuhdetta. Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnienkin suosima ruoka oli ysärillä maailman paras juttu.

Vuonna 2015 kuollut Grönblom ei ole enää kertomassa yrityksen varhaisvaiheista tai toimintaideasta, mutta pitkäaikainen ketjupäällikkö Kari Pietilä tuntee niin ikään  ketjun alkuvuodet.

”Ajatus vapaasta ja rajattomasta ruokailusta, johon sisältyivät myös kaikki virvoitusjuomat, oli tuolloin aikaansa edellä. Vahva ja tunnettu brändi onkin syntynyt jo heti tuolloin 1990-luvun puolivälissä. Vuosituhannen taitteessa ravintoloita oli jo toistakymmentä”, Pietilä kertoo.

Raxin isä Rabbe Grönblom tunnetaan myös Kotipizzan ja Omenahotellien perustajana. Kolmea brändiä yhdistää ajatus helposta, edullisesta ja saavutettavasta palvelusta. Omissa mielikuvissani ne yhdistyvät nykyään joko ryyppäämiseen, prostituutioon tai pikkulapsiin. Kolmea ketjua yhdistää myös kirkuvanpunainen varoitusväri, joka hotellihuoneen sisustusvärinä kannustaa yhtä aikaa sodomiaan ja häpeään. Hotellissa tuntee itsensä vähemmän syylliseksi, kirjoitti ranskalaiskirjailija Louis-Ferdinand Céline, mutta hän ei koskaan käynyt Omenahotellissa.

Kotipizza on 30 vuoden taipaleensa aikana muuttunut yllättävänkin paljon. Räikeät hälytysvärit ovat vaihtuneet hillitympään mustavalkoiseen ja eettisyyden tunnusväriin vihreään. Pizzojen täytteissä on falafelia ja härkäpapua, annoksia saa vegaanisina ja liha on aina kotimaista. Ketju elää kiinteästi ajassa, vaikka perustuote onkin yhä nimeltään pizza.

Golden Rax Pizzabuffet on vaihtunut Rax Buffetiksi, mutta muuten juuri mikään ei tunnu erilaiselta edes kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Tuotemäärät ovat Pietilän mukaan kuitenkin kaksinkertaistuneet, vegaanisen ja kasvisruoan määrää on pyritty lisäämään ja erityisruokavaliot ottamaan paremmin huomioon. Lihaa ei ole ainakaan vielä Kotipizzan tavoin sinivalkaistu: Kuningaskuluttajan vuonna 2014 tekemän tutkimuksen mukaan ainakin osa Raxin lihasta tuli Virosta, muista EU-maista ja Thaimaasta.

Lopulta Raxin on kuitenkin pidettävä kiinni siitä, mistä se parhaiten tunnetaan.

”Tietyt klassikot, kuten kanansiivet, lasagne, kinkku-ananas- sekä pepperonipizza ovat toimintamme kivijalka. Nämä ovat kuuluneet valikoimiimme aikojen alusta asti, ja näiden poisjättäminen toisi varmasti valtavan palauteryöpyn”, Pietilä summaa.

 

Lapsuudessani 1990-luvulla kävimme usein syömässä Jyväskylän Rossossa, jossa perhettämme palveli monesti sama tuttu luottotarjoilija.

”Siirtyikö näläntunne”, hänellä oli tapana kysyä lautasten keräämisen lomassa. Siitäkö tässä onkin vain kyse – nälkäkuoleman lykkäämisestä?

En osaa kuvitella Helsingin Kallion Sandro-ravintolan tarjoilijaa kysymässä ”lähtikö nälkä”. Tärkein kysymys on maistuiko. Tuntuiko ruoka hyvältä suussa? Sopiko tämä tarinaan, jonka kerrot itsestäsi?

Tuntuu kuin olisimme solmineet hiljaisen sopimuksen, joka on eräänlainen peilikuva näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan ajatuksesta ”ruoka ensin, sitten moraali”. Ei puhuta siitä, että ruoka on ensisijaisesti vatsan täytettä, vaan se on hyvää oloa, inspiraatiota, maailman parantamista, yhdessäoloa, oikeiden arvojen äänestämistä tai intohimoa. Moraali tulee ehdottomasti ennen ruokaa, kuten sen toki liikalihavuuden, nälän, ilmastonmuutoksen ja joukkosukupuuton kanssa kärvistelevässä maailmassa pitääkin tulla.

Kapitalismissa ruoan on oltava samanaikaisesti estetiikkaa, mikä tekee asiasta entistä hankalamman. Ruoka on osa elämänprojektia, jota toteutetaan harkituilla kulutusvalinnoilla. Mutta ajattelimme sitten ilmastonmuutosta tai elämäntarinaa, katsomme toisiamme ennen kuin laitamme mitään suuhumme.

Yhden asian Rax Buffet tekee silti paremmin kuin Sandron vegebrunssi. Pizzahelvetti muistuttaa elävästi siitä, että olen lopulta itsekin madonruokaa. Hiljaisuus roskaruokalautasen äärellä muuttuu miltei kirkolliseksi. Kadun tekojani syvästi ja mietin maallisen taivallukseni turhuutta koko loppupäivän.

Jos Raxin oven yllä lukisi Memento mori, konsepti olisi täydellinen.

 

Lyhyen elämäni aikana Suomeen ovat tulleet muun muassa kahvilakulttuuri, Arnoldin donitsit ja Subwayn sämpylät. Sitten bageleita, sushia, macaroneja, kimchiä, superfoodia ja niin edelleen. Puhuttiin mozzarellasta ja pestosta, sitten rucolasta, sitten korianterista. Televisiossa syötiin lintujen sikiöitä, katukoiraa ja hyönteisiä. Lehdissä kirjoitettiin sushirajasta, kunnes sitä ei enää ollut. Uusi tärkein sana oli raaka. Sitten se unohdettiin ja yritettiin taas ottaa rennosti. Flow’sta tuli katukeittiöfestivaali, joka esitteli uusina ruokalajeina hodarin ja burgerin. Hotdogin eteen lisättiin gourmet, burgerista poistettiin vokaalit. Suomen vanhin McDonald’s lopetti toimintansa, ja tilalle tuli kotimainen Friends & Brgrs. Pizzakin tuli takaisin, tällä kertaa artesaani-etuliitteen kera.

Ruokatrendit ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta en muista kenenkään käyneen 2010-luvulla Rax Buffetissa. En ole edes kuullut ravintolan nimeä lausuttavan ääneen vuosikausiin. Rax saattaa olla elinpiirini suurimpia ruokaan liittyviä tabuja. 1990-luvulle jämähtänyt pizzabuffet henkii välinpitämättömyyttä, lihavuutta, rasvaa, suolaa, sokeria, laiskuutta, lapsia, vähävaraisuutta, tribaalitatuointeja ja muovisia syöttötuoleja.

Niin paljon roskaa kuin haluat ei ole minkään kunniallisen ruokailuilmiön valtti. Emme ymmärrä kaikkea enää yltäkylläisyydeksi vaan rahvaanomaiseksi. Kaikki tarkoittaa samaa kuin jotain vaan, eikä se ole mitään, sillä me haluamme jotain tiettyä. Syömisen pitää olla monimutkaista. ”En halua ajatella lainkaan, mitä syön” on mahdoton lause.

Niin ongelmallinen ruokapaikka kuin McDonald’s onkin, siellä sentään joutuu valitsemaan oman annoksensa. Kuusi euron hintaista juustohampurilaista on pyydettävä myyjältä erikseen sen sijaan, että ne rohmuaisi noutopöydästä. Rappiosta on kuitenkin tullut osa brändiä, joka ostetaan vähintään puoliksi tietoisesti juustojen mukana. Perikadolla trippaillaan vitsin varjolla kaikkialla maailmassa. Vaikka Mäkkäri tietysti valehtelee meille, sen edustamassa kaaoksessa ja kaksinaamaisuudessa on tiettyä virkamiesmäistä puhtautta. Keltainen tuplakaari hehkuu viimeistä maailmanpaloa edeltävää selkeyttä.

Rax on sama maailmanpalo vain muutamaa sekuntia myöhemmin, kun emme enää jaksa pidätellä itseämme.

 

Nykymuotoisen syö niin paljon kuin haluat -buffetin syntypaikkana pidetään melko yllätyksettömästi toisen maalimansodan jälkeistä Las Vegasia. 
Tarinan mukaan vegasilainen yrittäjä Herbert McDonald kehitti yöllisen buffetpöydän nälkäisille uhkapelaajille El Rancho -hotellin baariin vuonna 1946. Muut hotellit ja ravintolat kopioivat idean nopeasti ja Las Vegasista tuli seisovien pöytien luvattu kaupunki. Kasinot houkuttelivat potentiaalisia pelaajia sisään halvoilla buffeteilla.

Lucky Peach -lifestyle-lehden artikkelin mukaan buffetit olivat 1980-luvulta 2000-luvun alkuun saakka Las Vegasin tappiollisimpia bisneksiä, mutta samaan aikaan ne auttoivat välillisesti tuomaan kasinoille huimia uhkapelivoittoja. Nykyään buffet on itsenäisempi elämys, jolta kaivataan entistä enemmän laatua ja yllätyksellisyyttä. Vuonna 2012 Las Vegasin Caesars Palace -hotellissa avatun, lähes puolikkaan jalkapallokentän kokoisen Bacchanal Buffetin, valikoimiin kuuluu yli 500 ruokalajia. Monet annokset valmistetaan asiakkaan silmien edessä tarkasti tämän toiveiden mukaan.

Suomalaisin vastine Las Vegasille on tietysti Ruotsin-laiva. Ja kuten Vegasissa uhkapelaaminen, risteilymatkoilla Ruotsi on monelle vain yksi kiinnostus muiden joukossa. Notkuvien pöytien ja tyrehtymättömien viini- ja kaljahanojen perässä me olemme reissanneet Itämerellä jo vuosikymmeniä – etenkin silloin, kun poskettomat buffetit eivät vielä olleet osa jokapäiväistä leipäämme maissa.

Las Vegasin kruununjalokiveksi muodostunut bakkanaalibuffet maksaa ajankohdasta riippuen 30-58 dollaria. Suomessa 30 euron rajapyykin ylitys ei ole enää harvinainen, ja ylilyövässä valikoimassa löytyy. Helsingin Caverna-ravintolan 38 euron hintaiseen iltabuffettiin kuuluvat muun muassa varrasgrillillä lämmitetyt eteläamerikkalaiset churrasco-lihavartaat, japanilaista teppanyaki-parilaruokaa sekä jälkiruokapöytä suklaaputouksineen ja pannacotta-vanukkaineen.

Se saattaa olla siisteintä, mitä Helsinki buffetrintamalla tällä hetkellä tarjoaa. Mutta mikä tässä etnisten keittiöiden, loputtomien lihapatojen ja suklaaputousten hulluudessa on enää valintaa? Mikä siinä on erityisen sivistynyttä?

Markkinaekonomisesti buffetravintola on tietysti nerokas konsepti. Palveluhenkilökunnan voi leikata minimiin, ruokaa voi valmistaa suuria määriä kerralla, kaikille löytyy jotain. Taitavalla hinnoittelulla, houkuttelevalla ruokavalikoimalla ja esillepanolla diili saadaan näyttämään ruokailijan voitolta. Buffetin syöjä ajattelee helposti saavansa rahalle vastinetta, vaikka käytännössä vastine rahalle tarkoittaa itsensä fyysistä vahingoittamista. Itseään ajautuu satuttamaan sitä enemmän, mitä kalliimpi buffet on.

Seisovat pöydät ovat herättäneet keskustelua ylensyönnin vaaroista ja suurista ruokahävikeistä. Yhdysvalloissa on viime vuosina pöyristelty erityisesti baseball-otteluissa yleistyneitä syö niin paljon kuin jaksat -istumapaikkoja, joiden ostajat voivat ahmia pelin aikana jopa toistakymmentä hotdogia ja reilusti popcornia ja limsaa päälle. Suomessa MTV:n lifestylemedia Makuja.fi laski vuonna 2016, että keskivertoruokailija syö Raxissa jopa yli kahden ihmisen edestä – noin kilon verran ruokaa ja juomaa. Arviot aterian energiapitoisuudesta hipoivat 1 500:aa kilokaloria jo ennen jälkiruokia ja limsoja.

Mutta keskustelu on keskustelua, ja elämä on elämää. Maailmanlaajuinen lihavuus on kaksinkertaistunut sitten vuoden 1980, ja ylipaino on lisääntynyt hälyttävästi erityisesti kehittyvissä maissa. Enemmistö suomalaisista aikuisista on sitkeästi ylipainoisia, eikä käyrä ole juurikaan kääntymässä. Las Vegasissa massiiviset ruokahävikit syötetään sioille, jotka puolestaan syötetään takaisin buffet-
asiakkaille.

Kiertokulussa on jotain niin vastenmielistä, että se on jo jollain nihilistisellä tavalla tyydyttävää. Olemme samaa raskasta jätettä maan kamaran loputtomassa lihamyllyssä.

 

Suhteeni ruokaan perustuu pelkistetysti taisteluun buffetin yltäkylläisyyttä vastaan. Elämäni on joka solulla sen tosiasian kieltämistä, että voisin koska tahansa syödä kaiken. Tietenkin minä haluaisin piehtaroida loputtomissa ruokaorgasmeissa, syödä kokonaisia villisikoja ja juoda simaa pyöreän pöydän ääressä. Haluaisin, ja voisin. Mutta Rax on liian roomalaista, liian piittaamatonta, liian lihallista. Buffetpöytä on selkein uskonnoton versioni kristillisestä kiusauksesta. On pidättäydyttävä nautinnon äärettömyydestä, antauduttava sille neurootikon varovaisuudella.

En osaa nähdä länsimaista kulttuuria erityisen hedonistisena. Nautinto on aina alisteista kaikelle muulle: hyödylle, valinnalle, eettisyydelle, elämän pitkittämiselle, asemalle, arvostukselle. Kun nautin, ajattelen aina vähintään ranskalaispsykoanalyytikko Jacques Lacania, jonka mukaan ihminen pyrkii nauttimaan enemmän kuin oikeastaan pystyy, jolloin nautinto muuttuu kärsimykseksi, kuolemanvietiksi. Ihminen tappaa nautintonsa toistoon. Halut ja nautinnot ovat myös opittuja, eivät omia sivistyneitä valintojamme. Emme ikinä pukeudu, syö tai laula vain itseämme varten – emme edes silloin, kun olemme yksin.

Kun tällaista kirjallisuutta tankkaa tarpeeksi pitkään, lintujen laulustakin alkaa olla mahdotonta nauttia.

Hienostuneiden ruokablogien yhteydessä puhutaan usein ruokapornosta, vaikka somekulinaristien terveyttä ja kauneutta henkivissä annoskuvissa ei ole yleensä mitään pornografista. Päinvastoin ne ilmaisevat jotain mahdollisimman kauas lihallisuudesta ja eläimellisyydestä nostettua pyhää. Kuvat tuovat mieleen ennemminkin barokkiajan asetelmamaalaukset. Niistä puuttuu vain pääkallo, vanitas-taiteelle ominainen kuolevaisuuden symboli.

Jos jokin, valokuvasarja Rax Buffetista olisi ruokapornoa. Brittivalokuvaaja Martin Parrin valokuvat törkyisistä buffetlautasista ja toimittaja Marko Ylitalon Visvalerssi-valokuvat työpaikkaruokalan makkara-aterioista ovat ruokapornoa. Lihaa, hikeä, ketsuppipumppuja, nakkihöyryä, eritteitä, murhaa, kuolemaa. Limaista ja mekaanista survomista. Rax on itsensä raiskaamista ruoalla, kuolemanvietiksi muuttunutta nautintoa.

Ajattelen näin samaan aikaan, kun käyn brunsseilla, joiden aikana kontrolli ja kohtuus lakkaavat toimimasta aivan samalla tavalla kuin noutopöytäpizzeriassa. Brunssi merkitsee suurinta porvarillista hyvinvointia, jo pelkkä sana herättää mielikuvia, joissa nauran ystävieni kanssa mimosan, taginen, hummuksen, juustojen, jätskin ja pannukakkujen äärellä. Kokonaiskalorimäärät eivät varmasti kalpene pizzabuffetin rinnalla.

Viikonloppubrunsseilla syön kuin dementoitunut tyranni, enkä silti halua nähdä minkäänlaista yhteyttä Raxiin. Siellähän käyvät ne 1990-luvun roskaiset perheet, silmäkulmalävistetyt lihavikot Cannibal Corpse -paidoissa ja pesäpallolippiksissä. Ei siellä tarjoilla vaihtuvia nyansseja, vaan yhtä ja samaa aina vain.

Jos 1990-luvun lama yhdistyy pizzabuffetiin, meidän kulttuurinen depressiomme näkyy erityisen puhtaasti sushibuffeteissa. Vielä joskus sushin ideaan kuului, että annoskoko ja sisältö kuratoitiin zeniläisiä ihanteita noudattaen juuri sopivaksi ja harmoniseksi, mutta kuten tiedämme, myös sushista on tullut buffetruokaa. Määrätöntä mässyä, jota saa nokkia kuin hääriisistä räjähtävä pulu. Lopulta Raxin ja sushibuffetin lupaukset ovat omiin kulta-aikoihinsa suhteutettuna hyvin samanlaiset: spessua, mutta loputtomasti.

Tavallista 8–10 palan sushiannosta en ole syönyt enää vuosiin. Haluan rahalle vastinetta.

 

Raxin ikkunasta näkyy Koskikeskuksen katto. Talvisen iltapäivän harmaudessa erittelemätön lintu näykkii erittelemätöntä paskapökälettä tuuletuspömpeleiden lomassa. Homer Simpson -paitainen poika hakee lisää ruokaa, ja ai hitsi, miten minunkin tekee mieli santsata. Maleksin hakemaan lisää pizzapaloja, kanaa ja lasagnea. Kaikki ruoka tuntuu suussa hiostavalta ja rasvaiselta eikä silti oikeastaan maistu miltään. Vatsassa kiertää, mutta riivin silti vähän lisää lihaa sisääni vähän palaneista kanansiipipaloista.

Jyväskyläläiselle lapselle vuonna 1997 tämä tunne oli ylellisyyttä. Syö niin paljon kuin haluat -buffet edusti yliluonnollisen utopian toteutumista. Nyt tuo utopia on kulttuurisesti alhaisempi kuin nälkä. Olen löytänyt nostalgian nollapisteen – paikan, jossa kulta muuttuu ulosteeksi.

Nyt-liitteen kaltaisissa kanavissa on jo useamman kerran ehditty julistaa ironia kuolleeksi. Musiikin, elokuvien, television ja kirjallisuuden yhteydessä on puhuttu new sincerity -trendistä eli uusvilpittömyydestä. Monenkirjavat itsetuntoliikkeetkin korostavat aitoutta ja rehellisyyttä.

Omassa elinpiirissäni en ole huomannut mitään eroa. Kirjoitamme ja puhumme edelleen mielenosoitusten noloudesta, Vain elämää -sarjan noloudesta ja vakavan musiikkikirjoittamisen noloudesta. Otamme valokuvia Siwa-pussin kanssa, juoppoaurinkolasit päässä ja huoltoaseman paita päällä. Laitamme lainausmerkkeihin kaiken, minkä voimme. Jos jonkun intohimona on matkustelu/fitness/agility/positivity/ihmisoikeudet tai oikeastaan mikä tahansa muu totinen asia, hän saa varmasti osansa henkisestä pamputuksesta. Olemme kusipäitä, joilla on korkea ammattiylpeys ja äärimmäisen pitkälle hiottuja retorisia kykyjä eikä mitään henkistä missiota. Käymme Tallinkin risteilyllä ja ryyppäämme silmittömästi. Erikoisoluetkin ovat vaihtuneet Karjalaan.

Ja nyt ilmeisesti myös syömme Raxissa, sillä vitsiin pakeneminen on helpompaa kuin elämä. Tai kuolema.

Katson ystävääni pöydän toisella puolella. Minä olen valinnut tämän ihmisen, tämän ravintolan, tämän kirjoituksen. Olemme etsineet niin pitkään jotain tiettyä, että kaikesta on tullut jotain vaan.

Ehkä tämä on meille ihan oikea paikka. ■