Beta

Elämäntaitogurut eivät kirjoita lajinsa parhaita teoksia, kirjoittaa Riku Korhonen.

Läsnäolokirja vielä eläville | Elämäntaitogurut eivät kirjoita lajinsa parhaita teoksia, kirjoittaa Riku Korhonen.

 

Kukkaan puhkeava päärynäpuu, ja sen vierellä mies kuolemaisillaan. Näistä elementeistä on koottu unkarilaisen Péter Nádasin omaelämäkerrallinen teos, joka on käännetty englanniksi nimellä Own Death.

Nádas kuvaa teoksessa sydänkohtaustaan 51-vuotiaana. Lääkäri arvioi hänen olleen kliinisesti kuollut kolmen ja puolen minuutin ajan. Tekstin ydin on noiden hetkien kokemuksissa. Kirja etenee katkelmina, joskus vain rivin mittaisina. Nádas hoitaa arkisia velvollisuuksia kesäisessä Budapestissa. Hän voi huonosti, hikoilee ja tuskailee ja yrittää kätkeä oireensa, kuolla kohteliaasti. Kotona hän haluaa saada vedosliuskat korjatuiksi ennen hengenlähtöä. Hän vaihtaa puhtaat alushousut, jottei ruumista löydetä tunkkaisissa. Ambulanssi vie hänet sairaalaan, jossa sydän pysähtyy ja häntä elvytetään.

Tekstin rinnalla kulkee 160 valokuvan sarja. Toivuttuaan Nádas kuvasi vuoden ajan pihassaan kasvavaa villiä päärynäpuuta, eri säässä, eri valossa, lehtevänä, paljaana, kukassa taas.

Yhden päivän inhimillisten koettelemusten rinnalla etenevät luonnon hitaat prosessit. Niitä erottaa paperin valkoinen, tyhjä tila. Jossain puun ja taivaan muutokset olisivat tapahtuneet, vaikkei Nádas olisi ollut niitä kuvaamassa, lukija katsomassa.

 

Olen vuosien varrella yrittänyt lukea joitakin keskittymiseen ja tietoiseen läsnäoloon opastavia teoksia. Olen ollut vahvasti läsnä heittäessäni ne roskikseen. Osa niistä on ollut surkeasti kirjoitettuja, mutta eniten minua on häirinnyt manipuloiva sävy, kuin vastaanottaisi ylivoimaisia kehotuksia parantua länsimaisuudesta yhden ihmisen yrtein.

Nádas kuvaa kuolemanrajakokemusta tunteista ja suorista vaikutuspyrkimyksistä riisutuin virkkein. Hän erittelee poikkeuksellisia tajunnantiloja täsmällisesti, aistimusten ja egon liukenemista, muistojen ja ajantajun muuntumista.

Hän yrittää kirjoittaa näkyviin abstrakteja ajatusprosesseja kielellisen ajattelun tuolla puolen, mikä on tietenkin ristiriitainen pyrkimys. Sanojen kadottua kuolevan yhteisölliset siteet katkeavat, hän on yksin, mutta hänet tempaa mukaansa luova voima, jolle syntymä ja kuolema ovat yhtä. Etäällä elvytysryhmä häärii ruumiin ympärillä ja runnoo sen rintakehää.

Hän näkee ruumiinsa yläviistosta ja katsoo sitä anteeksiantavasti. Hän leijuu pimeydessä ovaalinmuotoista valoa kohti, sitä saavuttamatta, ja havahtuu palaneen ihon käryyn ja ruumiin kouristuksiin. Defibrillaattori on polttanut rintakarvat, kylkiluita murtunut.

Muut ihmiset hoitavat hänet kuntoon, ja hän palaa kotiin, mutta maailma ei ole ennallaan.

 

Olen lukenut Nádasin pienen kirjan neljästi. En muista minkään muun teoksen vaikuttaneen samoin. Yleensä suljen kiinnostavan kirjan poissaolevana, tuskin näen eteeni. Tämän ääreltä havahdun katsomisen ja aistimisen energiaan.

Nádas ei jakele läsnäolo-ohjeita jonkun Anthony de Mellon tyyliin: ”Jokainen yksittäinen asia on ainutlaatuinen. Jokainen varpunen on samanlaisuuksista huolimatta erilainen kuin toinen.” Entä sitten, en ole asia enkä varpunen, vaan huolten riepoma, kliseistä ärtyvä kaksijalkainen.

Nádasin gurunelkeistä vapaa kirja onnistuu muistuttamaan, mitä häviää, kun maailma meissä alkaa sammua. Tuossa on yhä puu ja se muuttuu, kuten sinäkin. Ideologisten raivokohtausten ja triviaalien väärintulkintojen aikana on rohkaisevaa tuntea, että kielen ja kuvien avulla voimme jakaa hyvinkin vaikeaselkoisia kokemuksia, jos meitä yhdistää halu ymmärtää. ■
 

Riku Korhonen on turkulainen kirjailija, joka kirjoittaa esseeteosta kuolemanrajakokemuksista. Jos sinulla on aiheesta kokemusta ja haluat kertoa siitä, Korhonen ilahtuisi sähköpostistasi osoitteeseen riku.korhonen
@pp.inet.fi. Ensi numerossa Ruben Stiller.