Beta

Eläinten ja ihmisten risteytykset, leikkausrobotit ja tulostettavat elimet tulevat. Tajuammeko mitä on tapahtumassa?

Imagen vieraileva kirjoittaja Heikki Saxén on Bioetiikan tutkija (Tampereen yliopisto ja Harvardin yliopisto) sekä Bioetiikan instituutin (www.bioetiikka.fi) hallituksen puheenjohtaja

 

Suurelta yleisöltä on saattanut jäädä huomaamatta viime vuosina tapahtunut ja yhä parhaillaan käynnissä oleva lääketieteen ja sen soveltamisen suuri murroskausi, jossa merkittävät kehitysaskeleet ovat luomassa ennennäkemättömän tehokkaat työkalut ihmiskehon muokkaamiseen ja parantamiseen – ainakin periaatteessa, tieteen ja tekniikan mahdollisuuksien tasolla. Näin on toki sanottu ennenkin ja skeptikot voivat tähän vedoten vähätellä muutosten merkitystä, mutta ennen tälle linjalle lähtemistä kannattaa kuitenkin harkita esimerkiksi seuraavia käänteitä:

Niin sanottuja indusoituja pluripotentteja kantasoluja eli iPS-soluja opittiin tuottamaan ihmisestä vuonna 2007, ja tekniikka on myös sittemmin huimasti kehittynyt yhä toimivammaksi. Keksintö mahdollistaa ihmisen solujen palauttamisen alkuperäisempään kantasolutilaan ja ohjelmoimisen uudelleen toivotunlaisiksi. Kärjistäen voisi sanoa, että näytteiden kuten ihosolujen pohjalta ihmiskudosta voidaan nyt entistä kattavammin kasvattaa laboratoriossa erityisesti tutkimuskäyttöön mutta tulevaisuudessa enenevässä määrin myös takaisin siirrettäväksi ihmiseen. Myös eläinten ja ihmisten risteytykset ovat kasvava trendi, joka tarjoaa laajoja mahdollisuuksia kudosten kasvattamiseen.

Uudet geenimuokkaustekniikat, erityisesti CRISPR-Cas9-tekniikka, joka on ollut tutkijoiden huulilla vuodesta 2012 alkaen, mahdollistavat ihmisen perimän muokkaamisen lähes kirurgimaisella tarkkuudella, sikäli kuin vain tiedetään, mitä kannattaa, tai uskaltaa, muokata. Muutokset voivat myös periytyä. Uudella tekniikalla on näköpiirissä lähes loputon määrä sovellutusmahdollisuuksia, joista esimerkkinä mainittakoon mahdollisuus parantaa vakavia sairauksia kuten HIV. Luonnollisesti uudenlaisten hoitokeinojen kehittämisen ohella ihmistä voidaan samalla parannella: periaatteessa on nähtävissä tilaisuus luoda superihmisiä, mikä tosin on toistaiseksi enimmilläänkin vain osa tieteellistä pohdintaa. Samalla tekniikalla on lisäksi mahdollisuus muokata tehokkaasti luontoa ja eläimiä – esimerkiksi malarialle vastustuskykyisten hyttysten kehittämisessä ollaan jo pitkällä.

Edelliset keksinnöt liittyvät läheisesti uudenlaisiin mahdollisuuksiin – ja tarpeisiin – kartoittaa ihmisten ja väestöjen perimätietoa järjestelmällisesti ja korkeiden standardien mukaisesti toimivien biopankkien kautta. Parhaillaan onkin käynnissä kansainvälinen kilpajuoksu parhaiden biologisten näytevarantojen kehittämiseksi ja tarjoamiseksi tutkimuskäyttöön. Myös Suomi on ollut tässä suhteessa aktiivinen muun muassa uuden, vuonna 2013 voimaan tulleen biopankkilainsäädännön ja käynnissä olevan kansallisen genomistrategiatyön myötä.

Tietosuojakysymykset ovat biopankkien suhteen luonnollisesti huikeita, kun otetaan huomioon henkilökohtaisten tietojen hyödyntämismahdollisuudet – geenitiedon luonteen tähden myös näytteenantajan sukulaisten osalta. Tilannetta alleviivaa näytteiden pitkä säilyvyys vuosikymmenten ajan tekniikan alati kehittyessä. Samalla todettakoon, että lopulta biopankit voi nähdä vain yhtenä osana erityisesti uuden tietotekniikan mukanaan tuomaa ”big datan” aikakautta, jossa pyritään ennennäkemättömän laajojen ja monipuolisten tietovarantojen kokoamiseen ja hyödyntämiseen moniin eri tarkoituksiin.

Yksilöllistetty lääketiede (personalized medicine) on puolestaan päivä päivältä voimistuva uusi lääketieteellinen toimintamalli, joka pyrkii muuttamaan terveydenhuollon nimenmukaisesti entistä yksilökeskeisemmäksi, mikä tukisi myös edellä mainittujen uusien mahdollisuuksien soveltamista. Miten käytännössä terveydenhuolto, jonka toiminta perustuu keskeisesti väestöjen keskiarvoihin, eikä niinkään potilaiden yksilöllisiin piirteisiin, voi mukautua uuteen toimintatapaan, on yhä polttavampi ja selvästi hyvin vaikeasti ratkaistavissa oleva kysymys. Esimerkiksi syöpähoidoissa totuus on, että ei ole kahta samanlaista syöpää kuin nimellisesti, eikä tästä näkökulmasta katsoen pitäisi olla myöskään kahta samanlaista hoitoa. Vaikkapa kahden eturauhassyöpäpotilaan tauti ei oikeasti, tarkemmassa tarkastelussa, ole sama, vaan yksilölliset, aina geenitasolle palautuvat erot ovat merkittäviä.

Vastaavia ajankohtaisia ja tärkeitä lääketieteen ja sen soveltamisen kehityskulkuja olisi muitakin listattavaksi, eivätkä nämä rajoitu ainoastaan tavanomaisen lääketieteen ja sen pohjalla olevan biologian piiriin. Esimerkiksi hoivarobotteja kehitettään parhaillaan monin paikoin maailmalla kiivaasti ja robotit ovatkin siirtymässä tieteiskirjallisuuden parista osaksi arjen todellisuutta – jo laajasti käytössä olevien leikkausrobottien ohella. Älypuhelimet puolestaan luovat uudenlaisia mahdollisuuksia terveyden omatoimiseen tarkkailemiseen ja mittaamiseen sekä tarjoavat keinoja joustavampaan kommunikoimiseen terveyden ammattilaisten kanssa. Esimerkiksi torstaina 7.1. Helsingin Sanomat uutisoi Mobiilikorva-tutkimuksesta, jossa kehitetään lasten vanhemmille keinoja kuvata ja diagnosoida jälkikasvunsa korvatulehduksia itsenäisesti älypuhelinten avulla kotoa käsin.

Tiivistäen voisi todeta, että tulevaisuudessa terveyttämme tarkkailevat ja hoitavat entistä kattavammin ja itsenäisemmin robotit ja muut erilaiset älykkäät järjestelmät ihmisten sijaan. Kaiken lisäksi perinteinen raja-aita biologian ja teknologian välillä on hämärtymässä, mitä kuvaa osaltaan vaikkapa mikroskooppisen pieniä osia tuottavan nanoteknologian kehittyminen ja tämän luomat mahdollisuudet soveltaa teknologiaa myös ihmiseen.

 

Miksi tietoistuutta tulisi lisätä ja miten se voisi tapahtua

Puhuttaessa hyvin yleisesti tarpeesta kehittää uusia talouden innovaatioita ja toisaalta terveydenhuollon toimintamalleja ei voi olla ajattelematta edellisten murrosaskeleiden luomia mahdollisuuksia vastata tähän huutoon. Ja onkin totta, että Suomessa ollaan monin paikoin tartuttu näihin tilaisuuksiin. Kuitenkin on myös hyvin ilmeistä, että tuoreet lääketieteen ja hoidon kehitysaskeleet on toistaiseksi tiedostanut ja niihin on tarttunut vain suhteellisen harvalukuinen joukko suomalaisia: terveysalan ja tekniikan ammattilaisia, lainsäätäjiä ja päättäjiä.

Kyseessä vaikuttaa silti olevan samanlainen murroskausi kuin esimerkiksi tietokoneiden ja myöhemmin internetin yleistyessä: lopulta, ja hyvin piankin, nämä lääketieteen ja hoidon uudet askeleet koskettavat luultavasti keskeisesti kaikkien elämiä. On nähtävissä, että ne tarjoavat paitsi terveydellisiä ja taloudellisia mahdollisuuksia tulevat myös olemaan osa yleissivistystä. Samalla näistä uusista kehityskuluista tulisi luonnollisesti puhua tiedostaen niihin liittyvät riskit ja eettiset valinnat.

Hyvin kuvaavasti, ja tarkoituksellisestikin, mainitsen etiikan tässä kirjoituksessa viimeisenä. Niinhän usein ajatellaan: ensin kehitetään uusia tieteellisiä ja teknisiä läpimurtoja, sitten pyritään soveltamaan niitä, kehitetään lainsäädäntöä ja lopuksi pohditaan vielä aihetta hieman etiikankin kannalta ­– kuin ulkokohtaisena kirsikkana kakun päällä. Kenties tällä kertaa etiikka voisi olla muutakin. Etiikka voisi olla keskeinen sillanrakentaja ja keskustelunherättäjä uuden tieteen ja tekniikan kehittäjien sekä suuremman yleisön välillä ­– myös positiivisessa mielessä, ei vain uhkakuvia maalaillen.

Esimerkiksi maailmalla on parhaillaan yleistymässä niin sanottu citizen science -suuntaus, jota suomeksi voisi kutsua vaikkapa joukkoistetuksi tieteeksi. Ajatus on, että kansalaiset haluavat, ja ovat myös oikeutettuja, osallistumaan tieteen kehitykseen. Vaikkapa henkilökohtaisia geenitestejä itsestään teettäneet ihmiset ovat voineet samalla valita jakaa tietonsa tutkimuskäyttöön, ja tämä onkin ollut monille paitsi mahdollisuus myös jopa kutsumus. Tällaisten asioiden mahdollistamiseksi ja tätä kautta käytännössä lääketieteen ja sen sovellutusten tukemiseksi on kuitenkin arvioitava radikaalisti uudelleen aiheita kuten sitä, mikä tulisi olla tutkimusyhteisön ja laajemman yhteiskunnan välinen suhde, ja tässä arvioinnissa myös eettinen vuoropuhelu on keskeistä.

Onkin syytä tuoda esille bioetiikan tieteenala, joka voisi olla erityisen tärkeässä roolissa edellä mainitun toiveen toteutumisessa. Bioetiikka on ala, joka käsittelee lääke-, terveys- ja biotieteiden eettisiä, moraalisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Yhdysvalloissa 1960- ja 1970-luvuilla liikkeelle lähtenyt bioetiikka on noussut jo synnyinmaassaan keskeiseen asemaan: kuvaavasti on muodostunut esimerkiksi tavaksi, että kukin presidentti nimittää oman bioeettisen korkean profiilin toimikuntansa. Samalla bioetiikka on levinnyt ympäri maailman, mukaan lukien Suomen naapurimaihin Ruotsiin, Norjaan ja Viroon. Kuitenkin Suomessa ala on vielä tuntemattomammassa roolissa, mitä tilannetta oma ja kollegoideni työ pyrkii parhaillaan muuttamaan, erityisesti taannoin perustetun Bioetiikan instituutin kautta.

Keskeistä bioetiikan alalla on kaksi tavoitetta: se, että eettinen vuoropuhelu olisi lähellä uusia käytännön tieteellisiä, teknisiä ja yhteiskunnallisia kehityskulkuja ­– ei tieteellisessä tai filosofisessa norsunluutornissa – ja se, että tähän keskusteluun voisi osallistua moniäänisesti ja -arvoisesti koko yhteiskunta. On ilmeisen tärkeää, että kaikki saavat kokea tulevansa kuulluiksi edellä kuvattujen, äärimmäisen keskeisten uusien lääketieteellisten ja yhteiskunnallisten murrosten suhteen. Tämä on paitsi demokraattisesti oikein myös luonnollisesti tietoisuuden kasvamisen myötä tieteellinen ja taloudellinen mahdollisuus, jota Suomen ei tulisi nyt hukata. Jos suuri yleisö ei tiedä, että lääketieteen ja hoidon suuret murrokset ovat tekeillä, on ilmeistä, että Suomi ja sen päättäjät eivät voi reagoida tarpeeksi voimakkaasti uuteen tilanteeseen. Tilaisuudet voivat kansainvälisessä ympäristössä mennä nopeasti ohitse.

Onkin korkea aika pontevammin tukea laajemman tietämyksen kasvamista uusista lääketieteen murrosaskeleista ja tuoda kansalaiset mukaan näistä teemoista käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Samalla on syytä tiedostaa, että etiikalla voi olla tässä suhteessa keskeinen rooli sillanrakentajana eri tahojen välillä.