Beta

Ekosysteemi lasikuvun alla

Syyskuussa 1991 kahdeksan ihmistä muutti asumaan Arizonan erämaahan rakennettuun Biosphere 2 -keskukseen. He eläisivät siellä kaksi vuotta.
Lasikuvun alla asukkaat olisivat täysin eristyksissä ulkomaailmasta. He viljelisivät oman ruokansa ja hoitaisivat viittä vuohta sekä kolmeakymmentäviittä kanaa. Kuvun alla oli muun muassa sademetsää ja kalalampia, ja jokainen molekyyli oli tarkoitus kierrättää.
Näin tutkittaisiin, miten ihmisten siirtokunta voisi selviytyä mini-Maassa, jonka se rakentaisi jonkin toisen planeetan pinnalle.

Olin kymmenvuotias ja haltioiduin Biosphere 2 -uutisista. Olin silloin melko varma, että kuolisin aikanani Marsissa, ellen sitten jossain kauempana. Ihminen oli käynyt kuussa 1969, robotti oli laskeutunut Marsiin 1976, ja ensimmäinen avaruussiirtokunta tuntui olevan lähes varmasti lähellä tulevaisuudessa. Mihin muuhunkaan suuntaan sivilisaatiomme voisi kehittyä?
Avaruudessa on kuitenkin ollut huomattavasti helpompi käväistä kuin asettua sinne asumaan.
Vieraat planeetat ovat hieman kuin Mount Everest. Kyllähän vuorelle kiipeää, kohtuullisen halvalla vieläpä. Pysyvän, itsenäisen asutuksen ylläpitäminen vihamielisessä ympäristössä olisi silti monimutkaista ja kallista, ja lopputulos olisi aina haavoittuva lukemattomille vaaroille.

Ihmiset osaavat rakentaa. Kantoraketteja, robotteja, hyvin tiiviitä lasikupuja. Rakentaminen lienee avaruuden asuttamisessa helpointa.
Biosphere 2:ssa prakasi lopulta oikeastaan kaikki muu paitsi rakennusinsinöörien työ. Vikaan menivät etenkin biologia, ekologia, psykologia ja talous.
Ensimmäisellä missiolla kuvun alle rakennettu elonkehä romahteli: ilman hiilidioksidipitoisuus karkaili käsistä, kotieläimet ja pölyttäjät kuolivat, torakat lisääntyivät villisti. Kahdeksan hengen tutkijaryhmä jakautui kahteen riitelevään leiriin. Omavaraisuustavoite menetettiin, kun happea jouduttiin kahdesti lisäämään keinotekoisesti.
Oudommaksi Biosphere 2:n tarina muuttui toisen mission myötä. Uusi asukasryhmä kohtasi samat biologiset ja ekologiset ongelmansa kuin edeltäjänsä, mutta kaiken lisäksi investointipankki Goldman Sachs päätti keväällä 1994 erottaa hankkeen johdon ja nimittää uudeksi johtajaksi oman edustajansa, joka sattui olemaan Steve Bannon – kyllä, se sama Steve Bannon.
Kun eristäytynyttä ja haavoittuvaa miniatyyrimaailmaa johtaa yksinvaltiaana arvaamaton, röyhkeä fasisti, asiat alkavat olla oikeasti huonosti.
Alkoivat protestit ja öinen sabotaasi. Kauhistunut tukihenkilökunta yritti murtautua kuvun alle varoittamaan asukkaita Bannonista.
Hyvin nopeasti paikka vajosi kaaokseen. Siinä vaiheessa, kun motivaationsa menettäneiden asukkaiden epäiltiin salakuljettavan kuvun sisään herkkuja, salakuljetus oli Biosphere 2:n pienin ongelma.
Tapaus tuntuu kertovan enemmän siitä, kuinka hauraita rauha ja elämä omalla planeetallamme ovat kuin siitä, miten niitä voisi toisella planeetalla matkia.

Elon Muskin mukaan avaruusmatkailussa on kyse sivilisaatiomme uskosta tulevaisuuteen, ”siihen, että tulevaisuus on parempi kuin menneisyys”.
Tähän saakka tulevaisuus on yleensä päihittänyt menneet ajat mennen tullen.
Länsimainen ihminen on saanut nauttia materiaalisen hyvinvoinnin jatkuvasta kasvusta. Sillä on ollut hintansa: nyt oman planeetan tarjonta alkaa olla nähty, monellakin tavalla.
Kokeneena reissueskapistina tunnistan ajatuksen siitä, että kytkimen nostaminen on varmin tapa torjua ahdistusta. Kun edessä on avoimia horisontteja ja uusia valloituksia, nykyhetken yksityiskohdilla ei ole niin väliä. Punaista planeettaa päin, vaikka henki menisi!
Tutulta kuulostaa myös Biosphere 2:n henkilökunnan katkera havainto: matkustavainen löytää vanhat ongelmansa ennen pitkää edestään. Jos emme ymmärrä ekosysteemien monimutkaista haurautta kotiplaneetallamme, emme ymmärrä sitä Marsissakaan.
Ihmiset tuovat avaruusmatkailun edellyttämille pitkille eristyskausille mukaan valtataisteluita, mustasukkaisuusdraamoja, kontrollin tarvetta ja yksinäisyystaipumusta.
Ja vaikka kaikkeen muuhun olisi varauduttu täydellisesti, lopulta Steve Bannon voi yllättää.