Beta

Ei oikeutta maassa saa

Suomi on ihmisoikeuksien mallimaa, joka on saarnannut kansainvälisillä kentillä epäkohdista. Omassa maassa samoja asioita aletaan hoitaa vasta, kun kansainvälinen paine kasvaa liian suureksi, mahdollisimman pienillä resursseilla ja keskivertosuomalaisen ehdoilla.

 

Tammikuun 24. päivänä vuonna 1996 Suomen presidentti Martti Ahtisaari piti puheen Euroopan neuvoston parlamentaariselle yleiskokoukselle Strasbourgissa. Se oli historiallinen puhe. Bosnian sota ja uusien jäsenmaiden liittyminen unioniin olivat lisänneet paineita, ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin natisi liitoksissaan. Ahtisaari peräänkuulutti silloin yhteistä Eurooppaa, jossa ”demokratia ja ihmisoikeudet menestyvät, jossa kunnioitamme erilaisuutta ja ymmärrämme toisiamme”. Hän totesi, että neuvoston pyrkimykset tässä suhteessa olivat osoittautuneet liian vähäisiksi; olisi syytä toimia toisin.

Nimittäin sillä tavoin kuin Suomi.

Ahtisaari listasi monia saavutuksiamme ihmisoikeuksien saralla: kaksikielisyys on meillä itsestäänselvyys, saamelaisille on taattu oikeus kieleen ja romanien asema on perustuslailla turvattu.

”Olen ottanut itselleni vapauden puhua vähemmistökysymyksestä pidemmin, sillä uskon, että me Suomessa tiedämme tästä asiasta jotain”, hän sanoi.

”Myös meillä on ollut ongelmia, mutta me olemme pystyneet ratkaisemaan ne.”

Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetun virka perustettiin Ahtisaaren puheen jälkeen, Suomen aloitteesta ja ansiosta, mikä oli ja on yhä suuri ylpeydenaihe.

 

Viime toukokuussa YK:n jäsenmaat kokoontuivat Genevessä tilaisuuteen, joka kantoi seksiä tihkuvaa nimeä ”ihmisoikeusneuvoston yleismaailmallinen määräaikaistarkastelu”. Se on vertaisarviointi, jossa maat ruotivat toistensa ihmisoikeusongelmia ja antavat suosituksia siitä, miten tulisi toimia.

Suomi sai suosituksia 153, liki kaksi kertaa saman verran kuin edellisellä kerralla.

Puheenvuoroissaan muut jäsenmaat kehottivat Suomea puuttumaan erityisesti vähemmistöjen syrjintään ja voimistuvaan vihapuheeseen. Muun muassa Etelä-Afrikka kehotti Suomea tekemään rasismille jotain järjestelmällistä. Naisiin kohdistuvaan väkivallan riittämättömästä ehkäisystä Suomi sai lukuisia huomautuksia. Norja oli huolissaan saamelaisten asemasta, Peru puolestaan romanien oikeuksista.

”Olemme kilpajuoksussa pohjalle, jos lakeja muutettaessa kiinnitetään huomiota vain kansainvälisten sopimusten minimivaatimuksiin”, Amnestyn edustaja kommentoi kuulemista lehdistölle tuoreeltaan.

Tuli ikäviä otsikoita. Ei ollut ainoa kerta.

 

Suomen ihmisoikeuksista saamat nuhteet nousivat eräänlaiseksi lehdistön kestoaiheeksi muutamia vuosia sitten. Lehtijutuissa alettiin silloin toistella tietoa, että Suomi oli saanut vuosina 1994−2008 Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) enemmän langettavia kuin muut Pohjoismaat yhteensä.

Tieto oli tosi, mutta ei kyllä kerro Suomen ihmisoikeustilanteesta mitään, sanoo oikeustieteen professori Pauli Rautiainen.

Hän on laatinut valtioneuvostolle ihmisoikeuspolitiikan seurantatyökaluja, arvioinut Suomen ensimmäisen ihmisoikeustoimintaohjelman toimeenpanoa ja toiminut eduskunnan perustuslakivaliokunnan asiantuntijana.

Langettavat nousivat julkisuuteen hänen mukaansa yksinkertaisesti siksi, että suuri osa noista keisseistä oli toimittajiin kohdistuvia sananvapaustuomioita. ”Eurooppalainen traditio ja meidän traditiomme eivät kohdanneet. Mutta se korjattiin lainsäädännössä ja tuomioistuinten toiminnassa oikeastaan niin nopeasti kuin siitä tultiin tietoiseksi. ”

Tuomioiden määrä oli siis toimittajien perspektiiviharhaa, mikä on näin toimittajana varsin ikävää, koska itse asiassa olin ajatellut tehdä koko tämän juttuni käymällä läpi EIT:n tuomioita.

Rautiainen sanoo kärsivälliseen sävyyn, ettei siinä ole järkeä ja että oikeitakin ongelmia olisi, mistä kirjoittaa.

”Suomessa esimerkiksi kidutetaan.”

Kidutetaan?

”Otetaan vaikka tarkkailuhaalari, jota Suomi on itsepintaisesti käyttänyt ainoana Pohjoismaana. Käytännössä se tarkoittaa, että ihminen laitetaan nippusiteillä haalariin, jota hän ei voi riisua. Joskus vangit ovat joutuneet ulostamaan haalariin, kun eivät ole päässeet tarpeilleen.”

Euroopan neuvoston kidutuksen vastainen komitea on tosiaan huomauttanut näistä haalareista toistamiseen, mutta niitä käytetään yhä, koska ne on koettu hyväksi keinoksi estää huumeiden kuljettamista vankilaan.

Kidutuksen vastainen komitea on myös toistuvasti kehottanut Suomea viipymättä lopettamaan vessattomien paljusellien käytön (taas ainoana Pohjoismaana). Keskustelu aiheesta on jatkunut kohta pari vuosikymmentä, mutta Hämeenlinnan vankilasta vahvistetaan, että paljusellejä on yhä käytössä neljäkymmentä.

Vuonna 2015 kidutuksen vastainen komitea kehotti lopettamaan myös lasten säilöönoton, mutta esimerkiksi keväällä 2017 lehdet kertoivat seitsemästä lapsesta, jotka oli otettu säilöön Joutsenon vastaanottokeskukseen.

Ja niin edelleen. Tässä lyhyesti kidutusasioista – listaa voisi jatkaa, mutta se on uuvuttavaa. Rautiainen sanoo, että se juuri on koko hänen pointtinsa; samat asiat toistuvat ja toistuvat, mitään ei tunnu tapahtuvan.

Hän kaivaa älypuhelimestaan oikeusasiamiehen laatiman suomalaisten ihmisoikeusongelmien top 10 -listan. Lista ei ole definitiivinen – eri järjestöt ja toimijat ovat erimielisiä siitä, mitkä Suomen suurimpia ongelmia ovat.

Tässä listassa on silti kaksi merkillepantavaa asiaa. Ensinnäkin sisältö. Rautiainen lukee ääneen: vanhusten kohtelu, lastensuojelu, vammaisten oikeudet, säilöönotto, laitosten itsemääräämisoikeuskäytännöt, terveyspalveluiden saatavuus, oikeusprosessien käsittelyajat, vankien kohtelu…

”Tästä näet selvästi, mikä meillä on ongelmana: perus- ja ihmisoikeusongelmat liittyvät varsinkin erityisen haavoittuvien ryhmien syrjintään.”

Toinen merkittävä seikka on se, että listat pysyvät samana vuodesta toiseen. Monien ihmisryhmien osalta mikään ei muutu, ei ole muuttunut aikoihin.

”Esimerkiksi Suomessa ei ole yhtään esteetöntä avovankilaa. Se tarkoittaa, että jos vanki on liikuntavammainen, hän joutuu suorittamaan koko vankeutensa suljetussa vankilassa.” 

Ja: ”Mielisairaaloissa käytetään pakkotoimia enemmän kuin Euroopassa keskimäärin, ja selkeästi enemmän kuin kidutuksen kielto sallisi.”

Ja vielä: ”Anestesiahammashoitoa on meillä liian vähän, ja koska jonkun pitää jäädä viimeiseksi, puhekyvyttömät kehitysvammaiset ovat jääneet viimeiseksi. On esimerkkejä, joissa vammainen ei ole saanut tarvitsemaansa hoitoa, seurauksena on akuutti tulehdus ja hirveitä tuskia.”

Nämä ovat ihmisoikeusloukkauksia, jotka koskevat joko niin pientä tai niin näkymätöntä joukkoa, etteivät ne koskaan nouse julkisuuteen. Julkisuuden puute taas tarkoittaa, ettei poliittista tahtoa korjausliikkeisiin juuri löydy.

 

Olisi helppo ajatella, että tuollaiset poikkeukset ovat... no, poikkeuksia, mutta jos ne toistuvat muuttumattomina, on kyse tietysti rakenteista. Ja tavallaan ihmisoikeuksien idea on nimenomaan se, että ne koskevat kaikkia, myös pyörätuolilla liikkuvaa vankia tai hankalia ihmisiä, jotka ovat laitoksissa näkymättömissä.

”Olemme monella tapaa mallimaa, mutta juuri siksi on erityisen räikeää, että meillä on tällaisia kaikkein heikoimpiin kohdistuvia koteloituneita ihmisoikeusongelmia”. Rautiainen sanoo.

”Rakenteellinen puoli on lopulta politiikkaa, koska eivät edes sopimukset ja lait auta, jos niitä ei noudateta.”

Ja jos ei ole seuraamuksia.

Ihmisoikeustoimijat Suomessa ovat puhuneet pitkään siitä, että oikeusloukkauksesta saatavaa hyvitystä ei meillä juuri ole. Viime aikoina sitä on hiukan tapailtu: Kelan toimeentulotukifiaskon jälkihoito on yksi esimerkki. Oikeusasiamies määräsi, että Kelan tuli maksaa korvauksia ihmisille, joiden perusturva ei toteutunut.

”Perinteinen suomalainen tapa olisi ollut, että laillisuusvalvoja olisi todennut, että ihmiset jäivät ilman heille kuulunutta tukea ja sen jälkeen Kelalle olisi lähetetty kirje, että pitäisi tulevaisuudessa toimia paremmin”, Rautiainen selittää.

Harva ehkä mielsi Kelan toimia juuri ihmisoikeusloukkaukseksi. Niin sanotuista tss-oikeuksista (taloudellisista, sosiaalisista ja sivistyksellisistä oikeuksista) ei Suomessa vain puhuta ihmisoikeuksina. Niitä koskevat kansainväliset sopimukset eivät Rautiaisen mukaan näy politiikassa eikä niiden velvoittavuutta tunneta. Suuri yleisö ymmärtää ihmisoikeudet enimmäkseen jonain, mikä koskee maahanmuuttajia, ja lähettelee sen johdosta järjestöille vihaviestejä.

Jos jokin asia ihmisoikeustoimijoiden puheissa Suomessa juuri nyt korostuu, niin työttömien ja köyhien ihmisten perusoikeuksen loukkaukset. Esimerkiksi Ihmisoikeusliiton verkkosivuilla suurin nosto on kuukausia ollut raportti siitä, kuinka oikeus toimeentuloon ja terveyteen ei toteudu Suomessa kaikille. Viime vuosina Suomi on saanut asiasta toistuvasti huomautuksia Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitealta.

”Aina kun me Suomessa saadaan sosiaalisten oikeuksien komitealta ratkaisu, silloin stm ja um julkaisevat tiedotteen, jossa sanotaan, että se on erehtynyt, koska tukien keskimääräinen taso on korkeampi”, Rautiainen sanoo. ”Tämä on jatkuva juttu.”

Perusturvan keskimääräinen taso ei olekaan Rautiaisen mukaan ongelmallinen, vaan jälleen kerran pienet ihmisryhmät, jotka putoavat hyvinvointivaltion rakosista, kun rakenteelliset ongelmat kasautuvat heille. Esimerkiksi sellaiset ryhmät kuin ”yli 40-vuotiaat pitkäaikaistyöttömät asumistuen varassa elävät”.

Mutta hekin ovat liian näkymättömiä, jotta suurempaa keskustelua syntyisi.

Valituksia komitealle on Suomesta tehtaillut Sosiaalisten oikeuksien seura. Siis joukko professoreita ja tutkijoita.

 

Professorit rustaamassa valituksia työttömien puolesta Eurooppaan onkin monella tavalla osuva kuva Suomen ihmisoikeustilanteesta. Kenttä on pieni ja aliresurssoitu, harvat ihmisoikeusjuristit tekevät työtä pro bono, pyöröoven riskit kasvavat, kun samat ihmiset pyörivät viranomaisen, asiantuntijan ja kansalaisaktivistin rooleissa, Rautiainen luettelee. Virallinen Suomi on konsensushakuinen ja keskimääräisen ihmisen ehdoilla toimiva; se aliresurssoi ihmisoikeustyön ja ratifioi kansainväliset sopimukset vitkutellen, toteuttaa vaaditut muutokset yleensä vasta, kun kansainvälinen paine kasvaa liian suureksi.

Toisaalta on toinen tarina, jossa Suomi on naisten paratiisi ja ihmisoikeuksien mallimaa, sellainen kuin Ahtisaaren puheessa.

Rautiainen sanoo, että on paljon väliä sillä, millaista kansallista tarinaa kotimaan ihmisoikeuksista kerrotaan. Hän kertoo kaksi tarinaa vammaisista Suomessa. ”Nämä ovat kaksi täysin eri tarinaa, mutta molemmat voidaan linkittää ihmisoikeuksiin.”

Ensimmäinen tarina kuuluu näin: Suomi käyttää runsaasti rahaa vammaisten ihmisten oikeuksien toteutumiseen. On erityiskouluverkko, on päteviä erityisopettajia, on kattava sosiaaliturvajärjestelmä, jossa kansaneläkejärjestelmä ottaa vammaisista kopin jo 16-vuotiaana – ja monivärinen joukko tukijärjestelmiä. Ja nyt Suomi on vielä ratifioinut vammaisten oikeuksien sopimuksenkin!

Toinen tarina samasta asiasta on aivan toisenlainen. Se menee näin: Suomessa vammaiset ihmiset on rakenteellisesti siirretty yhteiskunnan ulkopuolelle tehokkaammin kuin monessa muussa maassa. Keskeinen työkalu ovat olleet erityiskoulut, joihin laitettiin ihmisiä, jotka muissa maissa olisivat yleisopetuksen piirissä. Käytännössä suomalaiset opinto-ohjaajat ja sosiaalityöntekijät ovat ohjanneet lukuisat 16-vuotiaat pakkoeläkkeelle. Työllistyminen on uskomattoman vaikeaa, ja monet vammaiset tekevät palkatonta työtä vain heille tarkoitetuissa työkeskuksissa. Sitten on näitä hurjia faktoja: vammaisten, toisin kuin vaikkapa maahanmuuttajien työllisyysaste ei vaihtele suhdanteiden mukaan. Lisäksi ammattien periytyminen on vammaisten kohdalla lähes olematonta. On valtava joukko ihmisiä, joita on ohjattu ainoastaan eläkeputkeen.

Ai niin, se vammaisten oikeuksien sopimus: sen ratifiointiin meni yli kymmenen vuotta. Olimme jälkijoukoissa vain muutamaa kuukautta Valko-Venäjän edellä.

”Meille on tyypillistä, että puheet ja teot on epäsynkassa”, Rautiainen sanoo.

”Me ei hävetä sitä niin paljon kuin vaikkapa…”

Ruotsalaiset?

”Niin, ruotsalaiset!”

 

Suomen politiikka on ollut aina nihkeää ihmisoikeuksien ja humanitääristen asioiden näkökulmasta”, sanoi Ihmisoikeusliiton puheenjohtaja Kaari Mattila tässä lehdessä toukokuussa. (Ihmisoikeusliitto on Suomen ainoa kotimaan asioihin keskittyvä ihmisoikeusjärjestö.)

Mattilan kommentti jäi mietityttämään. Ongelmia, juu, mutta oikeastiko nihkeää, aina?

”No, onhan Suomessa yksi maailman parhaita ihmisoikeustilanteita”, Mattila sanoo nyt. ”Mutta ihmisoikeusajattelumme on hyvin nuorta ja ohutta. Tietoa ei ole kertynyt paljon ja se on hyvin pienten toimijoiden käsissä. Ajanjakso, jolla ihmisoikeuspolitiikkaa on tehty kansallisesti, on hyvin lyhyt.”

Siksi järjestelmä on hyvin hauras.

Ihmisoikeuspolitiikka tuli kunnolla Suomeen vasta 1990-luvulla, kun Neuvostoliiton hajoaminen sen mahdollisti. Suomi liittyi Euroopan ihmisoikeussopimukseen, ja perustuslakiuudistuksessa pahasti perässä laahaava kansallinen lainsäädäntö päivitettiin vastaamaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.

Ulkopolitiikassa ja YK:n kentillä Suomi oli tuolloin hyvin edistyksellinen ja ajoi aktiivisesti varsinkin naisten oikeuksia. Olimmehan tosiaan maailman ensimmäinen maa, joka antoi naisille täydet poliittiset oikeudet. Niihin aikoihin sana ihmisoikeudet kuitenkin tarkoitti suomalaisessa julkisessa keskustelussa käytännössä jotain, mitä joillakin ulkomaalaisilla ihmisillä joissakin ulkomaissa ei ole.

”Todella pitkään nähtiin, että tämä on asia, joka koskee jotain Kiinaa, Yhdysvaltoja ja Nicaraguaa.”

Oikeastaan todellista kansallista ihmisoikeuspolitiikkaa on meillä ollut vasta 2000-luvulta asti. Se, että Suomessa tietyt perusoikeudet ovat enemmistöllä toteutuneet, oli pitkälti aktiivisen sosiaalipolitiikan ja ay-liikkeen ansiosta, Mattila sanoo. Hyvinvointivaltio antoi illuusion, että kaikki on valmista, eikä ihmisoikeuksia tarvitse miettiä.

Nykyisen ihmisoikeuspolitiikan pienuuden ja tahmeuden taustalla saattaa yhä kummitella Ahtisaaren ajan vilpitön usko, että Suomessa asiat ovat jotenkin luonnostaan paremmin, että meillä on ollut ongelmia, mutta olemme pystyneet ratkaisemaan ne.

Historian nuoruus näkyy siinä, että kun järjestöjen ja oikeustieteilijöiden näkemyksiä Suomesta nyt lukee, niissä toistuu toistumistaan liki epätoivoinen vähimmäisvaatimus, että viranomaiset ja poliitikot edes tietäisivät mitä ihmisoikeudet ovat.

Tai edes ne, jotka työn puolesta voivat rajoittaa perusoikeuksia.

”Sosiaalityöntekijät saattavat kuvitella, että heidän tehtävänsä on arvioida, onko jollain oikeus tukeen, kun oikeasti asiaa sanelevat kansainväliset sopimukset, joihin Suomi on sitoutunut”, Mattila sanoo.

Kansanedustajien tieto ihmisoikeuskysymyksistä on varsin heikkoa. Mattila kertoo tiedustelleensa perustuslakiseminaarissa kansanedustajilta, koulutetaanko heitä perustuslaista laisinkaan. Kävi ilmi, ettei eduskunta eivätkä puolueet sellaista koulutusta tarjoa.

Suomi on kyllä sitoutunut YK:ssa takaamaan ihmisoikeuskoulutuksen viranhaltijoille, mutta liioittelematta voi sanoa, että se ei toteudu millään tasolla. Vuonna 2014 tehdyssä Ihmisoikeuskeskuksen selvityksessä varsinkin kunnallisella tasolla tilannetta pidettiin todella huolestuttavana.

Perustuslain mukaan ”julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen”. Se on toki hankalaa, jos julkinen valta ei noita oikeuksia tunne.

Pääministeri Juha Sipilän hallitus on törmännyt perustuslakiin poikkeuksellisen usein. Se on esimerkiksi ideoinut, että työttömät velvoitettaisiin kolmen kuukauden välein haastatteluihin yksityisissä konsulttifirmoissa (julkista valtaa ei saa ulkoistaa), ehdottanut, että turvapaikanhakijoiden sosiaaliturva alennettaisiin muita alhaisemmaksi (ihmisiä ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan syntyperän perusteella) ja yritti lisäksi kaksinkertaistaa päiväsakon määrää saadakseen lisätuloja valtiolle (rangaistuksia ei saa perustella rahallisella tuotolla).

Ehdotukset tuntuvat maallikon näkökulmasta melkein käsittämättömiltä. Miten he saattoivat ajatella, että tuo olisi laillista?

”Kun poliittisesta johdosta sanotaan, että jos uudistukset törmäävät perustuslakiin, muutetaan vain perustuslakia, siinä näkyy tämä ihmisoikeuspolitiikan nuoruus”, Mattila sanoo.

”Mutta ihmisoikeudet ovat asia, joka vaatii seurantaa ja systemaattista edistämistä. Suomessa kaikki sellainen on tullut jälkijunassa ja kansainvälisestä paineesta. Suomi ei todellakaan ollut ensimmäisinä Euroopassa esimerkiksi luomassa kansallista ihmisoikeusinistituutiota.”

Mattila viittaa Ihmisoikeuskeskukseen, joka perustettiin 2012. Se on yk:n kriteerit täyttävä, niin sanotun Pariisin sopimuksen mukainen ihmisoikeuksia edistävä elin (tai oikeammin osa sitä, koska Suomessa instituution osaksi nimettiin yk:n vaatimusten täyttämiseksi myös oikeusasiamiehen kanslia ja pari kertaa vuodessa tapaava, asiantuntijoista koostuva neuvosto).

Alun perin oikeusministeriössä arvioitiin, että jotta keskus voisi toteuttaa monilukuiset lakisääteiset tehtävänsä (muun muassa koulutuksen ja tutkimuksen edistäminen, selvitysten ja aloitteiden laatiminen, kansainvälinen yhteistyö, lausunnot sekä vammaisten oikeuksien yleissopimuksen täytäntöönpano), siihen pitäisi nimetä vähintään kymmenen virkamiestä.

Nimettiin kaksi.

Kun laki oli jo hyväksytty, kokoomus yritti vielä perua koko keskuksen. Ben Zyskowicz ehdotti eduskunnan täysistunnossa 7.9. vuonna 2011, että ”jos oikeasti haluttaisiin edistää Suomen kansalaisten ihmisoikeuksia, niin niitä edistettäisiin miljoona kertaa paremmin antamalla poliisille lisää voimavaroja, jotta he voivat suojella kunnon kansalaisia rosvojen tekosilta, jotka siis loukkaavat näiden ihmisten ihmisoikeuksia”.

Erityisen ongelmallista tietämättömyys ihmisoikeuksista on sellaisten ammattien kohdalla, joiden valtuuksiin kuuluu oikeuksien rajoittaminen, Mattila sanoo. Poliisien tietämys on hänen kokemuksensa mukaan Suomessa olematonta. Hiljattain Mattila osallistui tarkkailijana suomalaispoliisien ensimmäiseen viharikoskoulutukseen. Kun sen jälkeen Kroatiasta tuli delegaatio tutustumaan Suomeen, sisäministeriön edustaja hämmästyi suuresti kuullessaan, että Suomen poliisi on vasta nyt alkanut järjestää edes jonkinlaista koulutusta viharikoksista. Heillä kun vastaavaa oli ollut jo yli vuosikymmenen.

”Kun olen tavannut muiden maiden poliiseja, ihmisoikeustematiikat ovat lähes kaikkialla pakollisina.”

Suomessa sen sijaan oletetaan, että poliisit vain jotenkin tuntevat perusoikeudet.

”Siinä on taustalla oletus meidän paremmuudestamme.”

 

Vuonna 2015 perussuomalaisten kansanedustaja Laura Huhtasaari väitti Twitterissä, että ”ihmisoikeudet on perustettu suojelemaan siviilejä, ei terroristeja, sotarikollisia tai rikollisia”.

Siitä syntyi niin sanottu kohu ja Huhtasaarelta tivattiin, mitä hän tarkoitti. Kommentin sisältöä ei silti korjattu. Voi olla, etteivät toimittajatkaan tienneet, ettei ongelmana ollut väärä mielipide vaan se, että Huhtasaari oli väärässä.

Idea kaikkien yksilöiden ihmisoikeuksista oikeuksista syntyi maailmassa, jossa politiikka, tiede ja lopulta lainsäädäntö olivat yhdessä johtaneet miljoonien ihmisten epäinhimillistämiseen ja lopulta tappamiseen. Juutalaisten, romanien, homojen ja muiden ryhmien joukkotuho toisessa maailmansodassa osoitti, että kansalliset lait eivät riittäneet suojaamaan ihmistä silloin, kun yhteiskunnan instituutiot kääntyvät häntä vastaan.

Murhaajat eivät olleet terroristeja vaan demokraattisesti valittuja, lain puitteissa toimivia viranhaltijoita.

Tästä syystä sodan jälkeen perustettiin yk, ja tästä syystä vuonna 1948 laadittiin ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, johon perustuvat myös myöhemmät kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Ne nimenomaan koskevat aivan kaikkia ihmisiä, myös inhottavaa Isis-taistelijaa.

Kiinnostavaa kyllä osa yk:n jäsenvaltioista halusi käyttää julistuksessa ilmaisua ”kansainväliset oikeudet”. Se selviää keskitysleireiltä selvinneen ja Ranskan vastarintaliikkeessä toimineen Stephane Hasselin vuoden 2010 pamfletista Indignez-Vous!. Hassel oli itse mukana laatimassa ihmisoikeuksien julistusta, ja pamfletissaan hän kirjoitti – kaksi vuotta ennen kuolemaansa –, että universaalius on uhattuna taas. Hän kehotti nuoria ihmisiä raivostumaan romanien ja maahanmuuttajien kohtelusta samalla tavoin kuin oli itse raivostunut juutalaisten vainosta vuosikymmeniä aiemmin. Hassel näki, että toisen maailmansodan julmuudet voisivat muuttua todeksi jälleen.

Juuri oikeuksien universaalius oli historiallinen ja käänteentekevä idea. Julistuksen laatijat ennakoivat, että valtioiden itsemääräämisoikeudella tultaisiin taas ennemmin tai myöhemmin oikeuttamaan toimia jotain ihmisryhmää vastaan.

Laura Huhtasaari selitti jatkokommentissa ihmisoikeusajatteluaan Helsingin Sanomille: ”Suurin osa maailman ongelmista johtuu siitä, että puututaan toisten maiden sisäisiin asioihin.”

Kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä kuitenkin nimenomaan on yksi suuri kansankokous, jossa toisten maiden sisäisiin asioihin puututaan. Kun oikeutta ei saa maan sisällä, se tarjoaa mahdollisuuden kutsua muut maat osoittamaan sormella: tehkää jotain.

 

Elokuun puolivälissä Suomen hallitus laati YK:lle vastauksensa niihin suosituksiin, joita jäsenmaat olivat antaneet sille keväisessä vertaisarvioinnissa Genevessä.

Vastauksesta järjestettiin ulkoministeriössä kuuleminen asiantuntijoille ja järjestöille. Ihmisoikeusliiton Kaari Mattila piti siellä puheenvuoron omansa ja muiden järjestöjen puolesta. Tunnelma tilaisuudessa oli pettynyt ja turhautunut. Prosessista käytettiin muun muassa luonnehdintaa poliittinen teatteri.

”Se ei ollut ihan tyypillinen tilaisuus”, Mattila sanoo.

”Konkarit käyttivät siellä aika kovaa kieltä: että mitä pitäisi ajatella siitä, että Suomi näyttäytyy yhä enemmän sellaisena maana kuin ne, joita me itse olemme kritisoineet?”

Suomi oli hylkäämässä jäsenmaiden suosituksista ennätykselliset 37, esimerkiksi transsukupuolisten ihmisten sterilisaatiovaatimuksen, josta Suomea on moitittu ja vuosien ajan. Uusi translaki on ollut valmiina jo viime hallituskaudelta, mutta Sipilän hallitus on ilmoittanut, ettei asia sen kaudella etene. Hallituksen vastauksessa yk:lle asiaa ei perusteltu lainkaan.

(Kuulemistilaisuuden jälkeen hylättyjen suositusten luku putosi 27:ään, mutta vastauksen sisältö ei muuttunut, eikä konkreettisia toimenpiteitä lisätty.)

Kehotukseen lisätä turvakotien määrää Suomi vastasi myöntävästi, mutta toimenpiteiden osalta todettiin yksinkertaisesti, että valtio rahoittaa turvakoteja. Asia oli siis hoidossa jo.

 

Vuosikymmenen alussa suomalainen mies surmasi perheensä. Käräjäoikeus tuomitsi hänet 14 vuoden vankeuteen murhista.

Olisi helppoa ajatella, että tapaus oli sillä hoidettu. Mitä muutakaan olisi voitu tehdä?

Paljonkin, sanoisi juristi Merja Pentikäinen. Hänen mukaansa kyse ei ollut vain yksittäisestä rikoksesta, vaan myös siitä, että Suomi on laiminlyönyt kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja perustuslaissa määritellyt velvoitteensa antaa suojaa pitkään väkivaltaa kohdanneille uhreille.

Kun tapaan Merja Pentikäisen Ateneumin taidemuseon kahvilassa, ja hän sanoo heti tapaamisemme aluksi, että naisiin kohdistuva väkivalta on Suomen pahin ihmisoikeusongelma.

Se kuulostaa vähän hurjalta. Entä vaikkapa kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut liikuntavammainen paperiton siirtolainen, joka on heitetty pakkasilla hankeen ja joka tekee orjatyötä suomalaisessa firmassa, ja jonka lapsi ei pääse kouluun ja...

Pentikäinen nyökkää. Inhimillistä kärsimystä ei voi laittaa järjestykseen. Mutta hänellä on kyllä perusteet sanavalinnalleen.

Naisiin kohdistuvan väkivallan ongelma on vakava, koska sen vuoksi parikymmentä ihmistä kuolee ja valtava määrä loukkaantuu, jopa vammautuu, Suomessa joka vuosi.

Ihmisoikeusongelman siitä taas tekee se, että usein kyseessä on väkivallan kierre, joka olisi estettävissä, jos viranomaiset täyttäisivät perustuslaissa ja kansainvälisissä sopimuksissa listatut velvotteensa.

”Tietenkään viranomaiset eivät voi olla vahtimassa yksittäisissä väkivaltatilanteissa, kun kotona tai kadulla leimahtaa. Mutta naisiin kohdistuvan väkivallan erityispiirre on, että se on usein pitkäkestoista, vuosia kestävää, ja tapahtuu lähisuhteissa. Väkivallasta on usein rekisteröitynyt epäilyjä viranomaistietoihin, mutta uhrit jäävät ilman apua. Suomessa siis tapahtuu väkivaltaa ja kuolemia joita voitaisiin estää jos viranomaiset puuttuisivat asiaan – valtion vastuu syntyy tästä. Esimerkiksi Istanbulin sopimus edellyttää riskiarvioiden tekemistä ja lainsäädännön uudistamista.”

Suomi on tosiaan ratifioinut niin sanotun Istanbulin sopimuksen, joka on Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta. Sen täytäntöönpano on jäänyt Pentikäisen mukaan pahasti puolitiehen. Uhripalveluita, kuten turvakotipaikkoja on täysin riittämättömästi. thl:n mukaan 1 200 ihmistä jäi viime vuonna ilman turvakotipaikkaa. Joissain kunnissa ei ole yhtäkään turvakotia. Sopimus korostaa nimenomaan väkivallan ennaltaehkäisyä.

Pentikäinen oli keväällä 2013 asiantuntijana ulkoministeriön ryhmässä, joka valmisteli sopimuksen täytäntöönpanoa (käytännössä hallituksen esitystä). Valmistelu jäi puutteelliseksi.

”Esimerkiksi rikoslakiin ei tehty sopimuksen vaatimia muutoksia. Viranomaiset eivät tunne perus- ja ihmisoikeuksia, vaikka heillä on lain säätämä velvollisuus turvata niitä myös yksityishenkilöiden välisissä suhteissa.”

Esityksen eriävistä mielipiteistä paistaa suuri turhautuminen. Niiden mukaan koko prosessi on hoidettu kehnosti: kommentoitavat asiat on tuotu asiantuntijoiden tiedoksi niin viime tingassa, ettei niihin ole voinut reagoida.

Vähemmistövaltuutetun (nykyisin yhdenvertaisuusvaltuutettu) näkemyksen mukaan koko esitys on pelkkä jo voimassaolevan lainsäädännön kuvaus, joka ei sisällä mitään oikeita muutosehdotuksia: työryhmä nostaa mietinnössään esiin resurssitarpeita, mutta mutta jättää asian jatkopohdinnan varaan toivoen, että jokin määrittelemätön taho ottaisi valmistelusta vastuun…

Amnesty puolestaan käyttää hallituksen esityksestä muun muassa sanoja ”kunnianhimoton” ja ”ylimalkainen”.

Omassa huomiossaan Merja Pentikäinen luonnehtii työtä ”turhauttavaksi” ja ”hämmentäväksi”.

Mietinnöstä on nyt luettavissa viesti, ettei sopimukseen liittyminen vaatisi Suomessa käytännössä juuri lainkaan muutoksia.

Näin siitäkin huolimatta, että samasta paperista käy ilmi, että Suomi on saanut asioiden huonosta hoidosta lukuisia huomautuksia.

Pentikäinen on jo 90-luvulta asti tehnyt töitä naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi yhdessä oikeustieteilijä Kevät Nousiaisen kanssa. Tutkijoita ei voi ainakaan syyttää kapea-alaisuudesta: he ovat tehneet viranomaisyhteistyötä, istuneet työryhmissä, antaneet lausuntoja, kirjoittaneet tutkimuksia ja populaarijulkaisuja, vaatineet resursseja, lainsäädäntöä ja viranomaisten koulutusta.

Hänestä tuntuu, että se ei ole johtanut juuri mihinkään.

”Vaatimuksemme ovat koko ajan perustuneet Suomen allekirjoittamiin kansainvälisiin sitoumuksiin. Lopulta tuli aivan täydellinen turhautuminen. Totesimme, että meidän keinot on loppu.”

Tai ei ihan.

Nousiainen ja Pentikäinen päättivät, että vielä voitaisiin tehdä kansainvälinen ihmisoikeusvalitus. Tutkijat päättivät tukeutua strategiseen litigaatioon, joka kuulostaa amerikkalaiselta elokuvalta ja syystäkin.

Olisi löydettävä esimerkkitapaus, jossa toteutuisivat kaikki keskeiset suomalaiset ongelmat: lainsäädännön puutteet, viranomaistyön ongelmat, huonot resurssit, riskianalyysien ja konkrettisten toimien puute.

”Ajateltiin, ettei se kovin vaikeaa voi olla, kun naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa valtavan yleistä.”

Juristit päättivät etsiä esimerkkitapauksen ja tehdä siitä ihmisoikeusvalituksen naisten syrjinnän postamista koskevan yk:n sopimuksen velvoitteita valvovalle cedaw-komitealle.

Tiimiin liittyi kolmas juristi Marjo Rantala, joka oli tuolloin auskultoimassa käräjäoikeudessa. Hän kävi läpi oikeuden päätöksiä ja löysi lopulta etsimänsä. Tapaus oli ”täydellinen”, jos niin voi sanoa. Kyseessä oli perhetragedia, jossa tiivistyivät lukuisat suomalaisen järjestelmän puutteet. Tukirakenteet olivat pettäneet perheen alta kaikin tavoin.

Eri viranomaisille oli vuosien varrella rekisteröitynyt tietoa epäilyistä isän väkivaltaisuudesta sekä pieniä lapsia että äitiä kohtaan. Perhe eli isän kontrollin alla. Perheen äiti jäi täysin kaiken viranomaisavun ulkopuolelle; naisen riskiä tulla surmatuksi ei oltu arvioitu tai otettu huomioon missään vaiheessa. Lopulta isä surmasi perheensä valvotun perhetapaamisen aikana.

Juristien mukaan tällaiset tragediat voitaisiin estää, jos Suomella oikeasti olisi ihmisoikeussopimusten velvoittama järjestelmä perheväkivallan ehkäisemiseksi ja uhrien auttamiseksi.

He menivät tapaamaan kuolleen naisen vanhempia.

”Kerroimme, keitä olemme, ja että olemme yrittäneet vuosia vaikuttaa näihin asioihin ja olemme turhautuneita. Sanoimme, että löysimme tämän tapauksen, joka koskettaa teidän perhettänne ja haluaisimme tehdä siitä valituksen sen yk:lle.”

Vanhemmat suostuivat. Joulukuussa 2016 Pentikäinen ja hänen kollegansa lähettivät valituksensa cedaw-komitealle. Suomen vastinetta odotetaan tänä syksynä. Jos cedaw toteaa Suomen laiminlyöneen velvoitteensa, se antaa suosituksensa korjausliikkeistä. Toiveena on, että kansainvälinen paine saisi asiat eteenpäin.

”Mutta sen jälkeen… sen jälkeen meidän keinomme loppuvat.”

 

Viime heinäkuussa lehdet kertoivat historiallisen uutisen, joka meni lomasuvannossa pienellä huomiolla. 22-vuotias irakilaismies oli tuomittu Helsingin hovioikeudessa siskonsa pahoinpitelystä kuuden kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja maahanmuuttovirasto oli päättänyt karkottaa miehen. Korkein hallinto-oikeus vahvisti hallinto-oikeuden asiassa antaman karkotuspäätöksen.

Päätöksessään se lausui, että väkivalta osoitti ”piittaamattomuutta sellaisia arvoja kohtaan, joita turvataan sekä Suomen perustuslaissa että Suomea velvoittavissa kansainvälisissä sopimuksissa”. Kuulusteluissa mies oli vedonnut kulttuuristaan johtuviin syihin.

kho viittasi perusteluissaan sekä Istanbulin sopimukseen että Suomen perustuslakiin. Se linjasi, että ”maahanmuuttajien osalta ongelmallisena on pidettävä perheen sisäistä väkivaltaa, jonka taustalla ovat perheen alkuperämaan tavat ja kulttuuri”.

Merja Pentikäinen näki uutisen kesälomallaan. Juristien Facebook-ryhmässä oli ollut hiljaista, mutta tämä tapaus nousi keskusteluun, koska se oli niin merkittävä.

”Tämä on ensimmäinen korkeimman oikeusasteen päätös, jossa viitataan Istanbulin sopimukseen”, Pentikäinen sanoo selvästi innostuneena. ”Todellakin, historian havinaa! Korkeimman oikeusasteen päätöksessä sanotaan, että Suomi on sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin, jotka tulee huomioida naisiin kohdistuvan väkivallan kysymyksissä.”

Väistämättä huomio kyllä kiinnittyy siihen, että oikeuden perusteissa väkivalta nähdään tässä maahanmuuttajien kulttuurisena piirteenä, joka ei sovi yhteen suomalaisten arvojen kanssa.

Pentikäinen vastaa rauhallisesti, että hän lähtee nyt kuitenkin siitä olettamasta, että oikeuskäytännöt ovat muuttuneet kaikkien osalta.

Velvoitteita puuttua väkivaltaan on toki ollut ennenkin, mutta Pentikäinen arvelee, että vuonna 2015 ratifioitu Istanbulin sopimus on nyt nostanut asian näkyviin.

”Jos olisi niin, että tästä eespäin tuomioistuimet viittaisivat tällä tavalla ihmisoikeussopimuksiin vain maahanmuuttajien rikosten yhteydessä, se olisi tietysti todella vakava ongelma. Mutta en lähde siitä oletuksesta.”

Näin maallikon korvaan se kuulostaa vähän strategiselta puheelta. Mutta ei se ole sitä ollenkaan, Pentikäinen protestoi.

”Kyse on Suomea sitovien ihmisoikeusvelvoitteiden huomioimisesta tuomioistuimissa kaikissa naisiin kohdistuvan väkivallan tilanteissa.”

Hän lisää: ”Kulttuuriahan se on meidänkin kulttuuri.” ■