Beta

Eevil Stöö on original gangster. 
Eevil Stöö on suomalaisen räpin suuri 
mysteeri. Kuka on Eevil Stöö?

Eevil Stöö on Suomen paras räppäri.

Eevil Stöö on kolminkertainen listaykkönen.

Eevil Stöö on gangstaräppilegenda.

Eevil Stöö on pajauttava Stöö.

Eevil Stöö on suuri ajattelija.

Eevil Stöö on superjäinen multilahjakkuus.

Eevil Stöö on musta joutsen.

Eevil Stöö on Monsp Recordsin sotilas.

Eevil Stöö on tuntematon sotilas.

 

Rautalankapitoisempi versio siitä, kuka on eevil Stöö, menee näin: Eevil Stöö pukeutuu kasvot peittävään hiihtopipoon. Eevil Stöö julkaisi esikoislevynsä vuonna 2002. Eevil Stöö katosi vuosikausiksi. Eevil Stöö palasi vuonna 2011. Eevil Stööstä tuli mahtavampi kuin koskaan.

Se oli kaikkien kummastus, sillä: Stöön piti vain räppää ja pajauttaa, meni listaykköseks samalla.

Lisäksi Eevil Stöö on KCMD-mafian itseoikeutettu johtaja, el presidente ja head honcho, äänenmuuntimen läpi puhuva gangsteri.

Jos Stöön pipon takana on joku todellinen, halukkaat saavat sen kyllä tietoonsa, mutta ei gothamcityläisillekään ole olennaista, kuka Batman tai Jokeri oikeasti on. Sankareille, antisankareille ja puolikuolleille legendoille annettakoon näkymättömyytensä, koska siitä heidän myyttinsä elää.

Kaiken tarvittavan Eevil Stööstä oppii kuuntelemalla Stöön musiikkia. Se rakentaa monisyisen maailman ja universumin kolmannessa persoonassa Stöön niskan takaa.

Eevil Stöö itse kertoo, mitä Eevil Stöö on (original gangster ja gangstarap-legenda), mitä Eevil Stöö tekee (lähinnä gangstakävelee), ja mistä Eevil Stöö diggaa ja mistä ei (Eevil Stöö ei diggaa huonosta budista, järjestyssäännöistä tai klassisesta. Muun muassa.).

Ja kuten kaikella kirjallisella tässä ajassa on tapana, Stöönkin maailma on täynnä viittauksia mainoksiin, elokuviin ja popkulttuuriin. Se on kulttuurisen leikkaa–liimaa-tekniikan Pandoran lipas ja oma simulaatiomaailmansa, eikä rakennetun kuvan takana ole välttämättä mitään paitsi Eevil Stööhön itseensä viittaava legenda.

Kulttuuriviitteet taas tulevat niin laajalta skaalalta, että Eevil Stöön myytin rakentaa kaksi asiaa: ironia, joka tiedostaa ironisuutensa, ja vilpittömyys, joka tiedostaa vilpittömyytensä. Se on siis suoraan postmodernismin seuraajaksi asetellun metamodernismin manifestista, jonka mukaan ajallemme on olennaista jatkuva poukkoilu modernismin intoilun ja postmodernismin ironian välillä.

”Stöö on suuri ajattelija, ja luulen, että yksi kuvion osasista on se, että kuuntelijat pystyy viitekehyksistä huolimatta lukemaan, minkälainen maailma ja ajatukset sieltä löytyy”, sanoo Kepe eli Stöön paluulevyt julkaisseen Monsp Recordsin Keijo Kiiskinen.

Maailma limittyy omamme päälle, vaikkei Stöön keltaista sadetakkia ja valkoista hiihtopipoa näekään kuin kuvissa ja keikkalavoilla.

Stöö haluis himassa vaan jumittaa, mut kaikki haluu nähdä elävän Stöön.

 

os sattui olemaan Helsingin Kaivohuoneella juuri oikeana vuosituhannen alun keskiviikkona, saattoi nähdä valtavissa määrin humaltuneita myöhäisteinejä bikineissään altaassa.

Tai sitten saattoi nähdä Eevil Stöön kainalossaan it-kuplavuosien mallichiksejä.

Tai sitten Eevil Stöön räppäämässä altaan pohjalta. (Sillä siellä akustiikka on paras.)

Tai sitten Eevil Stöön pinkit bikinit päässään soittamassa biisejä varastetusta minidisc-soittimestaan.

Ennen hän oli ollut Veli Stöö, joka osasi käyttäytyä sentään jotenkin.

Veli oli Siniset punaiset miehet -räppiduon (SPM) toinen osapuoli. Duo julkaisi 1990-luvun jälkipuoliskolla valtavan määrän kasetteja, joilla neliraiturille horistiin mitä sekavinta tarinaa, sanaleikkejä ja itsensä puhuttelua kolmannessa persoonassa.

Stöö sitä, Mr. Kotka tätä. Sitten Veli Stöö kuoli. Tilalle tuli Evil.

 

Veli Stöön aikoihin, ennen milleniumia, Suomessa rap ei merkinnyt juuri mitään juuri kenellekään. Eikä tässä yhteydessä rap tietenkään tarkoita mitään Raptoria, vaan räppiä.

Jos se merkitsi joillekuille jotain, niin elämäntapaa: notkumista Syndicate-vaateliikkeessä tai The Funkiest -levykaupan sohvalla tai vaihtoehtoisesti siinä Helsingin levykaupassa, johon saatiin kulloinkin tilattua Atlantin takaa ne levyt, jotka juuri silloin oli pakko saada.

”Jos oli dj tai oli muita musiikillisia ambitioita, se oli hyvin stereotyyppistä musanörtteilyä”, sanoo Sampo Axelsson, joka piti vuodesta 1999 vuoteen 2009 Lifesaver-levykauppaa, yhtä Helsingin dj-elämän hotspoteista.

Koko Suomen räppiskene keskittyi muutamaan suureen kaupunkiin, Helsinkiin, Jyväskylään ja Tampereelle, joista sama porukka kiersi keikkoja ristiin. Piirit olivat niin pienet, että jakoa mainstreamin ja undergroundin välillä ei juuri ollut. Siksi itähelsinkiläisen, noin seitsenhenkisen Murmur-kollektiivin ja siihen kuuluneen Ceebrolistics-kolmikon abstrakti taideräppi ja tamperelaisen Nueran perinneräppi mahtuivat aivan hyvin samaan keikkailtaan.

”Ei silloin ollut bileisiin niin paljon artisteja, että olisi voinut sen kummemmin valita. Vasta myöhemmin tuli se, että on eri jengejä ja posseja. Että noiden kanssa me halutaan tehdä ja noiden kanssa ei vaan voi tehdä”, sanoo Petri Laurila, Nueran MC Dream, joka tunnetaan tätä nykyä Petri Nygårdina.

Kun Petri Nygård julkaisi vuonna 2000 ensimmäisen levynsä, Siniset punaiset miehet vieraili yhdellä kappaleella ja Eevil Stöö kahta vuotta myöhemmin Nygårdin possebiisillä.

”Halusin vierailijoita levylle, ja vaikka Ceebrot ois olleet outo yhdistelmä. SPM:llä oli hauska oma juttu, häröä ja outoa kamaa, niin aattelin, että se olisi hyvä mätsi”, Nygård sanoo.

Jos Nygårdiin ei meinattu osata reagoida vuonna 2000, niin ei juuri Sinisiin punaisiin miehiinkään, vaikka mittakaava oli aivan eri: Nygårdin piti aluksi naureskella, millainen roska ihmisiin uppoaa, mutta hän päätyi Radiomafialle kiroilemaan Suomen varhaisnuorison pilalle. Sinisistä punaisista miehistä ei juuri alan levykauppojen ulkopuolella kuultu.

Kun 2000-luvun taitteessa suomiräppi teki ensimmäisen läpimurtonsa, jakolinjat olivat selvät. Tuleva Rähinä-posse, Fintelligens ja Kapasiteettiyksikkö, oli omillaan ja paheksutussa mainstreamissa, mutta alan harrastajatkin jakautuivat tiukasti undergroundin ja valtavirran välille, koska musiikkinörteillä on viime vuosiin asti ollut tapana arvottaa musiikin uskottavuus sen nauttiman suosion pohjalta.

”Mulla on muistikuva, että jotain Jay-Z:tä ei voinut digata, koska se oli pelleä. Jossain Worldwideissa sitä soitettiin, mutta ei se ollut juttu”, muistelee vuonna 2001 perustettua Posse-lehteä päätoimittanut Jan Zapasnik ja viittaa Tavastialla vuosituhannen vaihteen molemmin puolin järjestettyihin räppibileisiin.

Ceebrolisticsien ja Sinisten punaisten miesten porukka oli syvällä siinä, mitä skeneksi kutsuttiin. He kuuntelivat artisteja, joista muut eivät olleet kuulleetkaan, tilailivat kaikkein kummimpia kasetteja Yhdysvalloista ja matkustivat Kaliforniaan sikäläisten underground-reppuräppäreiden perässä.

”Kun internet oli oikeasti uusi asia, ne lähettelivät sähköposteja ja säätivät kasetteja ja levyjä suoraan artisteilta sieltä”, Axelsson sanoo.

Niin sai räppikulttuurista pääomaa ja pystyi jalostamaan makunsa äärimmilleen.

Yleensä jenkkiräpin jako tehdään idän ja lännen välillä, mutta 1990-luvun lopulla ilmansuuntia löytyi kolmaskin: etelä, jonka räppärit olivat ilkeimmät ja soundi törkyisin. Valtavirran tietoisuuteen likaisen etelän toi teksasilaisen UGK-rapduon vierailu Jay-Z:n Big Pimpin -singlellä vuonna 1999.

Etelän tuotannollisesti omalaatuisin kulma oli Memphisissä, Tennesseessä, jonka uhosi Yhdysvaltain kartalle Three 6 Mafia. Vuonna 2000 läpimurtonsa tehnyt yhtye oli kuin betonisaappaat, joiden avulla upota valtavan syvälle aseiden, säksättävien rumpukoneiden ja omalaatuisen gangsterimytologian täyttämään undergroundiin.

Juuri se muutti hyvät jätkät pahoiksi. Sinisten punaisten miesten vihannestensyönti, veganismi ja selvinpäinolo vaihtuivat pilvenpolttoon ja myymälävarkauksiin, leppoisa ysäriräppi Memphisin tunkkaisuuteen.

Syntyi KCMD-mafia. (Nimi pohjaa 39 markkaa maksaneiden minidiscien varastamiseen, sillä tuolloin ne olivat c-kasettia näppärämpi ja hifiä hipova väline kotinauhoitusten ja mixtapejen tekoon.)

Mafia – tavanomaisella räppislangilla ihan vain posse – oli nimensä mukainen. Eevil Stöö ja Stöön silloin seitsemän-, nykyisin kahdeksanvuotias sidekick Pikku-Herkko katupartioivat kahden hengen kurkiaurassa, kiusasivat poliisia näyttämällä keskisormea ja polttivat valtavat määrät pilveä. Elivät todella köppäistä gangsterielämää, siis.

Räppityyli pysyi tönkkönä. Huumori ja assosiaatiot olivat holtittomia ja lauseet niin pitkiä, että ne tuskin edes yrittivät osua biittiin.

”Kaikki on syntynyt SPM:ssä, estetiikka ja läpät. Positiivisesta tuli vain negatiivista”, sanoo KCMD-mafian supertuottaja Koksukoo, oikealta nimeltään Roope Kinnunen, joka tunnetaan myös Ceebrolistics-yhtyeen RoopeK:na.

Kulttimaine oli jo valmiina, sillä Siniset punaiset miehet oli julkaissut vuosikaudet kasettejaan, jotka olivat puhuttaneet Helsingin räppilevykauppakuplassa. Ne olivat leikkaa–liimaa-estetiikassaan kuin punkin zinekulttuuria. Niitä ilmestyi kuitenkin määräänsä enemmän, minkä vuoksi diskografia jäi hajanaiseksi.

Vuonna 2002 ilmestyi Eevil Stöön debyyttilevy Pinkkibikinihinkkichiksi, joka taas oli hämmentävän performanssin ensimmäinen kristallisoituma.

”Stööstä diggasi ei-räppäritkin. Jengi koki, että tää on kaikkein cooleinta mitä voi olla, jo siksi, että haluttiin kuunnella vitun sekavaa ja outoa kamaa, eikä siitä heti tajunnut, mitä hittoa tää on. Älytön sekoilu oli monen mielestä hauskaa, mutta ei Raptori-hauskaa. Sitten siihen liittyi Memphis-soundia, joka oli ug-juttu”, Jan Zapasnik sanoo.

Toisaalta Stöötä saattoi pitää elitistisenä sisäpiirivitsinä. Huumori jätti hämäräksi tosissaan olemisen asteen: jutut olivat tylsämielistettyä räppiegobuustia ja pajautusvitsejä. Suomessa kun kovisräppi kuulostaa herkästi kornilta, vaikkei sitä tekisikään aseet ojossa.

”Se ärsytti ihan sairaasti valtavirtaisemman räpin ystäviä”, Zapasnik sanoo. ”Kukaan ei tietenkään julkisesti sanonut, mutta jengiä vitutti hassuttelu. Että mitä helvettiä tää Stöön pelleily on, ei tää oo mitään räppiä!”

Samaan aikaan, kun muut suomiräpin taaperovuosia eläneet artistit tavoittelivat edes jonkinlaista uskottavuutta ja ymmärrystä, Stöö luki keikoillakin riimejä suoraan paperista, koska oli pajauttanut muistinsa. Toisaalta hän pystyi siihen, sillä oli niin paljon muita edellä, tiedollisesti ja taidollisesti.

”Stöö oli selvästi Suomen parhaita freestyleräppäreitä silloin ja miksei yhäkin. Keikoilla se oli 90-prosenttisesti freestylea hatusta suoraan”, Koksukoo sanoo.

Pinkkibikinihinkkichiksin 300 kappaleen painoksen sanotaan myyneen loppuun Funkiestista päivässä. Nyt se on harvinaisuus, joka maksaa liki kolminumeroisia summia.

Sen jälkeen Eevil Stöö ei julkaissut albumia yhdeksään vuoteen.

 

Kristo Laanti oli yksi Stöötä seuraavan sukupolven Funkiest-kävijöistä. Teininä vuosituhannen alussa hän oli katsonut Stöötä ylöspäin, fanipoikaillut oikein. Laittanut kaverin hakemaan Pinkkibikinihinkkichiksiä Funkiestista, kahlannut läpi jenkkiundergroundia, josta kuiskittiin Syndicate-vaatekaupassa työskennelleen Murmur-kollektiivin Dj Planktonin johdolla ja törmännyt tätä kautta Memphisiin. 2000-luvun puolivälissä Laannilta eli Dj Kridlokkilta ilmestyi ensin kasetti ja keväällä 2011 debyytti UG-solo.

Jälki oli jäänyt, mutta Eevil Stöötä ei näkynyt missään. Vuosina 2005 ja 2006 ilmestyi sentään kaksi joulu-ep:tä, mutta siinä se.

Tuolloin Monsp Records mainosti musiikkilehdissä, että pian yhtiö julkaisee uuden Stöö -levyn. Ei julkaissut. Mainokset katosivat.

Samaan aikaan 2000-luvun alun ensiaallostaan vetäytynyt suomiräppi vyöryi takaisin entistä mahtavampana. Avaimesta ja Fintelligensistä tuli nostalgiaa, mutta cheekit ja jvg:t nousivat ensi kertaa valtavirran keskikorokkeelle. Niiden varjoon asettuivat rugerhauerit johtamaan syvää ja leveää marginaalia.

Ja kun marginaali ja valtavirta olivat viimein todenteolla olemassa, toinen aitopäille ja toinen vainelämiin ja markettien taustamusiikiksi, oli rap Suomessakin normalisoitunut genreksi muiden joukossa – parikymmentä vuotta syntynsä jälkeen.

Se ei ollut enää jotain puhemusiikkia, jota ”ei edes soitettu oikeasti”, vaan 2000-luvulla kasvaneet olivat oppineet ymmärtämään sitä alusta pitäen, ensin musictelevisioneiden ja sitten internetin kautta. Kun musiikin runsaudensarveen kytkettiin netin kaltainen hana, joka mahdollisti aivan uudenlaiset sukellukset nichegenreihin, musiikkimaailmanjärjestys mullistui. Enää ei tarvinnut tilata kasetteja ties mistä, vaan nörtteilystä tuli helppoa. Ehkä liiankin: Stöö ei pilannut nuorisoa, nuorison pilas internetti.

 

uuri internet kuitenkin kasvatti Stöönkin myytin. Kun räppifoorumeilta saattoi löytyä puhetta vaienneesta legendasta, joka oli siisti juttu silloin joskus, mutta ei julkaissut mitään aikoihin, sen musiikkia oli tietenkin etsittävä.

”Silloin 2011 aika oli oikea. Ihmiset oli kuulleet dubstepit ja gangstarapit ja Memphis-hommat”, Koksukoo sanoo.

Dj Kridlokkin albumi oli kuin harkittu versio Stöön debyytistä: tunkkainen gangstaräppilevy, joka toi jonkin kaukaisen musiikkikulttuurin aivan vieraaseen paikkaan, mutta teki siitä silti omansa.

”Ei UG-soloa olisi tullut ilman Stöötä”, Kridlokk sanoo.

Kridlokk oli tuottanut muutaman biisin Stöön joulu-ep:ille, mutta nyt hänestä tuli osa KCMD-mafiaa.

Elokuussa 2011 Eevil Stöö heitti comeback-keikan Flow’ssa. Marraskuussa ilmestyi Stöö of Destruction, Kridlokkin tuottama comeback-levy.

”Se oli tosi outoa musaa ja ihan liian hidasta hiphoppia. Vuonna 2010 sitä soundia oli kuultu eri puolilla, ja sitten yhtäkkiä joku duunaa suomeksi tekstillä, joka avaa mielenkiinnon ja on niin törkeetä, että what the fuck”, Koksukoo sanoo.

Legenda oli palannut. Reilua puolta vuotta myöhemmin Stöön ja Koksukoon Fuck Vivaldi oli listaykkönen. Kesällä 2014 Stöö valittiin YleX:n yleisöäänestyksessä Suomen parhaaksi räppäriksi yli 20 prosentin äänisaaliilla, joka oli enemmän kuin kakkosella ja kolmosella, Cheekillä ja Asalla, yhteensä. Yllätysnimi, luki otsikossa, sillä eivät Stöön kappaleet soi radiossa.

Samana kesänä listaykköseksi nousi Stöön ja Kaucas-hiphopyhtyeestä nousseen Aztran yhteisprojekti MNTTT, Menetetyt, jonka faarao-, zombie-, ja avaruusfantasia oli kuin räppiversio Misfitsin kauhupunkista. Viime talvena saman teki Stöön neljäs levy Iso Vauva Jeesus.

”Koksukoo on alusta asti nähnyt, että tässä on joku, joka uppoaa, vaikka se on ollut superpaljon pienempää. Nyt sitten Stöön musiikilla ja Kridlokkin ja KCMD:n meiningeillä on voinut näyttää keskisormea isommille instansseille. Jos yleisö diggaa, niin se näkyy ja se kuuluu”, Koksukoo sanoo.

Vuonna 2016 KCMD-mafian reinkarnaatiolla on keikkoja enemmän kuin koskaan, Eevil Stöön turmiollinen vaikutus yltää yläasteikäisiinkin ja keltaisia sadetakkeja ja hiihtopipoja löytää penkkarirekkojen lavoilta.

”Me kaikki tiedetään, että Stöön suosio on ’tietynlaista’ mutta se on monella tapaa ’tietynlaista’, eli kyllähän Stöö on valtavan suosittu sen jengin parissa, jotka noin keskimääräistä enemmän seuraa musiikkijuttuja”, Monspin Kepe sanoo.

Silti Eevil Stöö on näkymätön.

”Kun ollaan keikan jälkeen röökillä, Stöötä ei ole siinä tilanteessa, vaikka ois vitusti faneja, jotka haluaisi puhua sille”, Kridlokk sanoo.

”Kuin olisi olemassa jokin kirjoittamaton sääntö, että Stööstä ei saa puhua, koska sitä ei ole.”

 

Silloin, kun mystisyys oli paras julkisuusstrategia, Stöö pysyi varjoissa.

Samanlaista hämmennystä aiheutti Petri Nygårdinkin ilmestyminen vuosituhannen alussa. Kun internetiä ei vielä juuri ollut, eikä Nygård paljastanut kasvojaan, moni ei tiennyt vuosiin, että hahmo on niinkin keskeinen osa Suomen räppikenttää kuin Ylelle räppiohjelmaa sittemmin tehnyt Nueran MC Dream.

Jälkeenpäin Nygårdia on taas ollut helpoin ymmärtää siten, että kyseessä on monisyinen ja nerokas parodia suomalaisen kulttuurin vähämielisyydestä, eikä lasien takana tietenkään ole kukaan hänen kaltaisensa.

Eevil Stöö sen sijaan tietää, kuinka tässä ajassa tullaan muistetuksi: siks mä lausun mun nimen, aina uudestaan ja uudestaan, kun muitakaan julkisuustrategioita ei ole.

Siksi Eevil Stöö on ajankuva, eikä ole ihme, että kaikissa tekemisissään Eevil Stöö julistaa itsensä legendaksi. Eevil Stöölle legendaarisuus on pakkomielle, ja siksi hänen myyttinsä on aina itse Stöötä suurempi.

Eevil Stöö on sarjakuvan superroisto, jonka nimen mainitseminen kertoo hänestä kaiken tiedetyn. Eevil Stöö on showpainija, joka saa supervoimia piiloutuessaan maskinsa taakse ja Eevil Stöö on black metal -sankari, joka verhoaa tavallisuutensa toismaailmalliseen synkkyyteen. (Iso Vauva Jeesus -levyn kansikin oli suora viite 1990-luvun Norjaan.)

Rap on aina pohjannut viittauksiin ja lainoihin, mutta Stöön musiikki on poikkeuksellisen täynnä elitisminsekaisia referenssejä pop- ja hiphop-kulttuuriin, sillä 2010-luvulla artistit eivät juuri muuta voi. On suoria riimisuomennoksia ja obskuureja biittilainoja niille, jotka tietävät. On joululevy siksi, kun Memphis-räppäri Indo-G:kin julkaisi omansa.

”Huvittavaa, että toisaalta silloin kun eka Stöö-levy tuli, ei mulla ollut mitään Memphis-rap-kelaa. Myöhemmin mä vasta tajusin, se on tosi viitteellistä ja siinä on paljon juttuja ja suoria quoteja. Vaikka että Eevil Stöö on pajauttava Stöö, kun M.C. Mackillä on M.C. Mack is a pimpin’ Mack”, Kridlokk sanoo.

Siksi Eevil Stöö on oikeastaan kuraattori ja suomalaisen räpin suunnannäyttäjä.

”Stööllä oli 1990-luvulla ja on edelleen Suomen nexteimmän levelin räppimaku”, sanoo Sampo Axelsson.

Se kuuluu, sillä Eevil Stöön maailma on pop-kulttuurilla täytetty, vielä tiheämmin kuin omamme. Se on kerä punaista lankaa, josta voi jatkuvasti tarttua uusiin päihin löytääkseen lisää ja lisää niitä, jotka Stöö on kokenut namedroppaamisen arvoisiksi.

”Se on vitullinen viidakko, mutta Stöö ei välitä, ymmärretäänkö sitä”, Kridlokk sanoo.

Iso vauva Jeesus -levyllä Stöö kanavoi voodoon avulla edesmenneitä räppilegendoja: Wu-Tang Clanin Old Dirty Bastardia, N.W.A:n Eazy-E:tä ja r&b-trio TLC:n Lisa ”Left Eye” Lopezia. Toista edesmennyttä r&b-tähteä Aaliyahia Stöö kutsuu lainaamalla tämän Try Again -hittiä liki yksi yhteen.

Levyllä ei enää kuulunut niinkään Memphis, vaan ajankohtaisempi tyyli, ruotsalaisteineistä koostuvan Sad Boys -räppikollektiivin luoma ylitunteellisuus.

Stöön musa tuo esiin tunteet / gangsterit pillittää Stöön keikoil.

Popkriitikko Simon Reynolds on Retromania-kirjassaan maineikkaasti sanonut, ettei kulttuurimme ole koskaan ollut yhtä kiinnostunut omasta lähimenneisyydestään kuin nyt. Jos on aina elänyt kaiken lävistävässä räppi- ja popkulttuurissa tai internetissä, rakentaa helposti ilmaisunsa tai jopa koko estetiikkansa kierrättämisen varaan: tekee kaiken jonkin jo-tehdyn läpi.

Taidekuraattori Nicholas Bourriard kutsuu tätä postproduktioksi eli suorimmin käännettynä jälkituotannoksi, mistä Reynolds käyttää kirjassaan esimerkkeinä Vampire Weekendiä ja M.I.A:tä.

Aivan yhtä hyvin voisi käyttää Eevil Stöötäkin.

 

Eevil Stöön käsivarteen on tatuoitu iso tribaali ja olio muusikko Daniel Johnstonin levynkannesta.

Stöö on taidenäyttely / Stöön tatskat on rumat sekä rajut.

Eevil Stöön pyörässä on Burzum-yhtyeen tarra, eikä Stööltä kannata odottaa vastausta siihen, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.

Entä edes siihen, minkä ansiosta Stööstä tuli listaykkönen?

”Stöön ansiosta. En vaan välitä paskaakaan ja teen asiat niin kuin ite haluun. Tän lisäks Stööllä on helvetin hyviä biittejä. Kiitos niistä menee Koksukoolle, DJ Kridlokkille, Aztralle, Nuorelle Derrickille ja muutamalle muulle. Tattis myös kaikille, jotka on ostanut tai kuunnellut Mafian musaa kaikki nää vuodet.”

Miltä suosio tuntuu Stööstä?

”Kaikki tää paska ahdistaa. Stöö haluis vaan olla omassa rauhassa. Ei huvita puhuu muille. En tiiä, miksi ees suostuin tähän haastatteluun.”

Miksei Stöötä näe kaduilla?

”Koska Stöö on kummitus ja haamu sekä itseoppinut ninja.”

Miten Kridlokk otettiin osaksi KCMD-mafiaa?

”Stöö tajus jo aikaa sitten, että Kridlokk on Suomen toisiks kovin räppäri, ja kun Lokki soitti mulle UG-solon ekaa kertaa, niin homma oli selvä. UG-solo oli myös matala lentopotku perseelle, että nyt on aika alkaa duunaamaan levyä. Voi olla, että ilman UG-soloa ei olis tullut Stöön ekaa kokolevyä ikinä. Tai sitten se olis tullut vasta 2022.”

Provosoiko Stöö?

”Vaikea sana. Stöö ei ymmärrä.”

Miten Stöön maku pysyy niin relevanttina?

”Oon sanonut tän ennenkin, mutta välillä musta tuntuu et Stöö on Peter Pan. Stöö on pienestä Stööstä asti etsinyt aina uutta musaa. Ei jaksa kuunnella samaa paskaa päivästä toiseen, ja se vaikuttaa Stöön musaan varmaan aika paljon.”

Siksikö Stöö on niin uusiutumiskykyinen?

”Välillä musta tuntuu, että Stöö on Barbapapa.”

Onko yksinäisyys naamioituneen legendan väistämätön kohtalo?

”Se on Stöön oma valinta. On mulla muutama ystävä.”

Mitä Stöö ajattelee seuraavasta eteläräppisukupolvesta?

”Räppi on tällä hetkellä parempaa kuin koskaan. Migos on uus Bone Thugs-N-Harmony, Lil Yachty on Daniel Johnston, Black Kray on Robert Smith, Gucci Mane on Gucci Mane, Larry June on James Brown ja Michael Jackson ja Bones on Dock Boggs. Eli kaikki on hyvin.”

Sitten Eevil Stöö ottaa pyöränsä ja polkee tiehensä. Katu on täynnä ihmisiä. Kukaan ei huomaa häntä. ■

 

Artikkeliin on haastateltu myös Eevil Stöön uraa läheltä seuranneita The Funkiestin Juha Vakkaria, Aztraa ja Pirkka Eskoa.