Beta

Ajan ja hajoamisen voimat

Tein syyskuussa työmatkan Italian Paestumiin.

Nyky-Paestum on nukkavieru kylä oliivilehtojen, artisokkapeltojen ja vesipuhvelitilojen keskellä, Sele-joen tasangolla. Mutta sieltä löytyvät 600-luvulla eaa. perustetun kreikkalaisen siirtokuntakaupungin rauniot, kolme kaunista temppeliä ja upea arkeologinen museo.

Museon kuuluisin löytö on niin sanottu sukeltajan hauta. Maalaus sukelsi 2 500 vuotta pimeän haudan kattopaadessa, muistuttamassa tuntematonta kuollutta ajan ja ikuisuuden suhteista. Nyt maaginen sukeltaja on monistettu hiirimattoihin, kahvikuppeihin, t-paitoihin ja ravintoloiden sokeripusseihin.

 

Olin lukenut paikan monivaiheista historiaa ja Goethen, Shelleyn ja Nietzschen luonnehdintoja sekä katsellut Piranesin ja Turnerin kuvia. En silti tavoittanut klassista henkeä. Kuljimme sypressien ja pylväiden varjoissa ja katselimme iättömiä gekkoja kiviröykkiöillä. Vuosituhantisten arvoitusten sijaan pohdimme, mihin vaimoni hävitti hellehattunsa.

Saksan sana Ruinenlust tarkoittaa raunioiden herättämää mielihyvää ja kaihoa. 1700-luku synnytti ihannoidun kuvan pittoreskista rappiosta. Tuli muotiin rakentaa puutarhoihin tekoraunioita. 1900-luvun sotien jälkeen maanosamme tuskin tavoittaa yhtä romanttista suhdetta raunioitumiseen.

Monen kirjoittajan mukaan elämme 2000-luvulla uudenlaisen rauniokaihon aikaa. Talouden ja teknologian mullistukset aiheuttavat ennätyksellistä raunioitumista. Jälkiteollisissa raunioissa näemme sekä tulevaisuuden vaarat että oman pelokkaan lumoutumisemme.

Minulle käy usein historiallisten muistomerkkien äärellä vastaavaa. En saa yhteyttä niiden syvään aikaan. Mutta maailma ympärillä näyttää tulevilta raunioilta.

Paestumissa vaikutelma oli vahva. Yöllä koirat ulvoivat pimeän Via Magna Graecian puutarhoissa, ja aamun sarastuksessa lähitilojen kukot rykivät käheitä tupakoitsijamaisia kiekuja.

 

Söimme aution hotellin aamiaishuoneessa, kun katosta alkoi tulvia vettä. Kävin sanomassa asiasta. Naiset tulivat katsomaan. ”Ah si, aqua”, he totesivat kuin tavanomaisimmasta hotelli-ilmiöstä.

Tomuisilla pinjanneulasten peittämillä maanteillä liikkui pieniä afrikkalaissiirtolaisten ryhmiä, vakavia nuoria miehiä telttanyytteineen ja muovipussinyssyköineen, etsimässä jotain, mitä en itse ole joutunut etsimään.

Paikallispoliittisen riidan takia suljetun Helios Hotelin rappeutuneissa huoneissa majoittuivat enää 2000-luvun alun turistien muistot, villiintyneessä pihassa viikunakaktukset ja miehenmittaiset ruo’ot. Kaatuneessa betonipaadessa auringonjumalan kasvot olivat oksennusilmeessä.

Kiipesin eteläisen kaupunginmuurin laelle ja katselin maisemaa, jonka Magritte olisi voinut maalata: taustalla Campanian Apenniinien siintävät rinteet ja valossa hehkuvat kullankeltaiset doorilaispylväät, etualalla kaksi vihreää John Deeren traktoria, keltaiset vanteet syvällä lannassa.

 

Lähellä merta hylätty tunnelma vahvistui. Rooman vallan romahdettua täältä oli paettu gootteja, malariaa ja saraseeneja. Nyt sesongin jälkeen leirintäalueilla liikkui tuuli. Muovitavarabasaarissa tuhannet rantatuolit, kanootit ja puhelimen kuoret odottivat uutta kesää.

Nevada Parkin tyhjässä pelihallissa pauhasi euforinen kokaiinihouse, automaattien valot välkkyivät, ja hevossimulaattori keinui kankeassa demomoodissa kuin heitettyään selästään hyvin heikon ratsastajan. Läntinen sivilisaatio näyttää lähestyvän vaihetta, jossa koneet alkavat viihdyttää toisiaan ja hylkäävät ihmiset omilleen.

Meripuhurien hiuduttamat EU-maiden liput lepattivat seikkailupuiston tyhjennettyjen pomppulinnojen yllä, ja mikroautorataa koristavat Disney-hahmot olivat kauhtuneet kuin kylmän sodan lasten muistoissa, Aku, Mikki ja Minni hymyilemässä ajan ja hajoamisen voimille.

Kävelin Tyrrhenanmeren aaltoihin. Seireenien rannalla olivat enää vain isä ja pieni poika rakentamassa hiekkalinnaa sekä vanha rouva pyörätuolinsa vierellä. Se joka oli auttanut hänet hiekalle, auttaisi kai poiskin.

Kelluin vedessä, valon ja ajan rannattomuudessa. Sitten muistin lukemani uutisen merisuolasta löytyvästä mikromuovista. Tunsin keinuvani keskellä synteettistä merta, raunioita, joiden valtavuutta on mahdoton ajatella. ■