Beta

Aivan tavallinen perhe

Kun Jarmo Björkqvist surmasi vaimonsa Paulan 69 veitseniskulla, tapausta pidettiin poikkeuksellisena perhetragediana. Tosiasiassa siinä ei ollut mitään poikkeuksellista. Sen oppii, kun vastaa parin vuoden ajan pahoinpideltyjen naisten puheluihin auttavassa puhelimessa. Päivystysvuoroa voi suositella maamme hallituksellekin.

 

Vitt-tu mikä hul-lu.

Suo anteeksi kiroiluni, mutta mitä muuta voi ajatella, kun lukee oikeudenkäyntipöytäkirjoja Jarmo Björkqvistin toiminnasta heinäkuun 17. päivänä 2006?

Jarmo Björkqvist surmasi vaimonsa, jämsäläisen kaupunginvaltuutetun Paula Björkqvistin 69 veitseniskulla perheen pienen lapsen itkiessä samassa huoneessa pöydän alla ja kirjoitti lopulta omalla verellään seinään Rakasta perhettäsi. Elinkautinen tuomio murhasta lankesi toukokuussa.

Seinähullu. Psykopaatti. Hirviö.

Yksittäistapaus.

Aivan kuten muusikkomies, joka hakkasi avioeroa hakevan vaimonsa heinäkuussa vasaralla ja jätti tämän kymmeneksi tunniksi kuolemaan kellariin. Tai kuten parikymppinen poika, joka tappoi kesäkuussa haulikolla 16-vuotiaan entisen tyttöystävänsä ja sitten itsensä. Tai kuopiolainen mies, joka tappoi elokuussa avovaimonsa nyrkillä mustasukkaisuuden takia. 

Pimahduksia, naksahduksia ja mielen sumentaneita kohtalokkaita raivonpuuskia.

Tai niinhän sitä toivoisi. Niin minäkin toivoin, ja ajattelin, kun kuulin tapauksista ensi kerran. Ja niin minä ajattelen yhä, kun luen oikeuden asiakirjoja Björkqvistin tapauksesta.

Mutta samalla papereista nousee esiin jotakin vielä pelottavampaa kuin yksittäisen sekopään raivokohtaus.

Sieltä nousee esiin jotain kovin tuttua.

Ei, minua ei ole pahoinpidelty elämäni aikana. En ole elänyt perhehelvetissä. En tunnista omaa elämääni. Tunnistan lukuisten suomalaisnaisten elämän.

Kerron kohta miksi.

Mutta ensiksi haluan siteerata Tolstoita, jonka teoksen Anna Karenina kuuluisaa aloitusta olen ajatellut viime aikoina usein: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan

Tolstoi oli väärässä. Asia on päinvastoin. 

 

Kaksi pientä, paljasta huonetta ja pieni keittiö. Toisessa huoneessa kaksi pöytää, joiden päälle on nostettu vanhat tietokoneet ja lankapuhelimet mikrofonikuulokkeineen.

Karu ympäristö. Karut keskustelut.

Kaksio on Naisten linjan toimisto. Naisten linja on Naisten linja Suomessa ry:n ylläpitämä,  Raha-automaattiyhdistyksen tukema ilmainen auttava puhelin, johon pahoinpidellyt naiset voivat soittaa. Puhelimeen vastaavat vapaaehtoiset naiset.

Minä olen yksi heistä.

Olen päivystänyt Naisten linjan puhelimessa puolentoista vuoden ajan noin illan kuukaudessa. Lisäksi olen osallistunut päivystäjille järjestettyihin koulutuksiin. Vuodessa Naisten linjalle soitetaan noin 1 300 kertaa. Meitä päivystäjiä on ringissä viitisenkymmentä.

Puhelut ovat luottamuksellisia, joten en voi kertoa yksittäisten keskustelujen sisällöstä mitään. Mutta sen voin kertoa, ettei mikään ole niin surullista, kuin kuulla suomalaisten naisten tarinoita heidän väkivaltaisista parisuhteistaan, eikä mikään ole niin ihailtavaa, kuin naisten jaksaminen jatkuvan ahdistuksen keskellä.

Voin myös kertoa, mitä olen oppinut.

Olen oppinut esimerkiksi sen, että vaikka jokaisen naisen tuska on omanlaisensa, heidän miestensä teot eivät ole. Perheväkivallalla on kaava. Kaava on havaittu tutkimuksissa, sen tunnistavat ongelmaisten perheiden kanssa työskentelevät ja sen kuulee Naisten linjalla puhelussa toisensa jälkeen.

Kaava ei suinkaan koostu yhtäkkisestä pimahduksesta tai hetken mielenhäiriöstä. Kaava koostuu vuosista ja lukuisista teoista, joista vain osa on fyysistä väkivaltaa.

Kaava selittää, miksi nainen ei lähde, kun ensimmäinen lyönti vihdoin tulee, ja kaava kertoo, että viina ei ole väkivallan syy, vaikka viimeinen isku annettaisiinkin kaatokännissä.

Perheväkivaltaa työkseen torjuvat ihmiset ajattelevat kaavaa usein, kun he lukevat lehdistä tapahtumista, joiden lähestymistä kukaan ei juttujen mukaan olisi voinut aavistaa. 

Kaava toimii näin. 

 

Mies ja nainen ryhtyvät yksiin. Aluksi kaikki saattaa olla hyvin.

Sitten, pikkuhiljaa, mies alkaa nakertaa naisen itsetuntoa. Hän nimittelee naista, vähättelee tämän tekemisiä ja haukkuu tätä milloin mistäkin.

Hän eristää naisen. Mies ei lähde sukujuhliin, ärsyyntyy naisen ystävistä ja huomauttelee naisen harrastuksista.

Pian mies alkaa kiristää naista raha-asioilla. Talo on miehen nimissä, nainen saa käyttää autoa vain miehen luvalla, mies ottaa lapsilisät itselleen. Mies uhkailee ehkä satuttavansa kotieläimiä tai vievänsä lapset. Miehen mielialat muuttuvat yhtäkkiä, joten naisen on oltava aina varuillaan.

Kun fyysinen väkivalta sitten vihdoin alkaa, puolet työstä on jo tehty. Naisen itsetunto on mennyt, hänellä ei ole uskottuja miehen lisäksi, hän on tai tuntee olevansa riippuvainen miehestä taloudellisesti ja lapsiakin on ehkä jo kuvioissa.

Väkivalta alkaa sekin pikkuhiljaa: mies tönii, pitää kiinni ranteista, estää naisen liikkumista. Ensimmäinen lyönti ei ole niin kova, etteikö sitä voisi antaa anteeksi.

Koska kaikki tapahtuu vuosien varrella, naisen käsitys normaalista käytöksestä ja parisuhteesta hämärtyy. Pariskunta elää omassa kahden ihmisen universumissaan, ja mies syyttää tapahtumista naista. Naisella ei ole parisuhteen ulkopuolista vertailukohtaa, joten hän ei enää ole edes varma, tekeekö mies väärin vai onko hän itse todella syypää tapahtumiin, kuten mies väittää.

Nainen yrittää kaikin keinoin elää ja toimia niin, että syytä väkivaltaan ei olisi. Mies keksii aina syyn jostakin.

Nainen myös häpeää omaa tilannettaan ja pelkää miehensä sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman puolesta, eikä hän halua kertoa asiasta ainakaan viranomaisille.

Vuosien varrella väkivalta lisääntyy ja pahenee. Kun se lopulta etenee niin rankkaan pahoinpitelyyn, että mies joutuu selittämään tekojaan, hän puhuu pimahduksesta. Jokin ”naksahtaa”, eikä mies voi kontrolloida itseään.

Tai sitten hän selittää tekojaan viinalla: känni vie eikä mies voi mitään. Silti ”pimahtaessaankin” mies pystyy usein kontrolloimaan itseään niin paljon, ettei lyö kasvoihin tai jätä muita näkyviä jälkiä.

Kuulostaako tutulta?

Jos ei, kuulostaako seuraava nyt tutulta? 

 

Ennen kuin Jarmo ja Paula Björkqvist menivät naimisiin, Paulalla oli paljon ystäviä. Vähitellen suurin osa katosi. Myöhemmin Paula kertoi sukulaisilleen, että Jarmo ei sietänyt hänen ystäviään.

Ennen häitä Paulalla huomattiin mustelmia, mutta hän sanoi vain saavansa niitä helposti. Paula käytti myös usein peittäviä vaatteita, mutta pariskunta kertoi syyksi ihosairauden.

Kun pariskunta oli naimisissa, Jarmo uhkaili Paulaa avioerolla, jossa Paula jäisi puille paljaille ja jonka jälkeen Jarmo ei pitäisi mitään yhteyttä tyttäreensä. Hän ei sallisi tyttären tavata tämän isovanhempiakaan.

Kun pariskunta riiteli, Jarmo saattoi oman kertomansa mukaan tarttua Paulaa käsistä, mutta näitä tilanteita he eivät Jarmon mukaan kumpikaan luokitelleet väkivallaksi. 

Paula kuvasi ystävilleen, että Jarmo saattoi ”pimahtaa” ilman mitään syytä. Kun pariskunta oli automatkalla Ruotsissa, Jarmo käski autoa ajavaa Paulaa laittamaan musiikin pienemmälle. Paula ei löytänyt heti oikeaa nappulaa, jolloin Jarmo kävi Paulan kurkkuun kiinni ja repi Paulan kaulakorun irti.

Kun tuttava kysyi Paulalta, oliko Jarmo väkivaltainen, Paula vastasi, että enimmäkseen juovuksissa. Paula kertoi ystävilleen, että Jarmo oli töninyt häntä ja ”nostellut seinille”.

Vuosien kuluessa väkivalta oli pahentunut. Jarmo syytti tapahtumista Paulaa. Lääkärissä Paula ei käynyt mutta yöpyi välillä sukulaisten luona. 

Tuttavien mukaan Paula oli loppuaikoina hyvin väsynyt ja Jarmolla oli hänestä henkinen yliote. Paula uskoi esimerkiksi Jarmon väitteet heidän omaisuutensa jaosta erossa. Välillä hän kyseli ystäviltään, mikä on normaalia käytöstä parisuhteessa.

Lopulta Jarmo Björkqvist surmasi vaimonsa keittiöveitsellä, omien sanojensa mukaan siksi, että pelkäsi Paulan lähtevän.

Jarmo Björkqvist kiistää yhä edellä kuvatut, poliisikuulusteluissa kerrotut tapahtumat tai niiden tulkinnat lukuun ottamatta surmaa. Hän vakuuttaa internetissä avoimessa kirjeessään, ettei heidän perheessään ollut koskaan väkivaltaa ennen viimeistä iltaa. Hänen mielestään tilanteeseen oli vain ”ajauduttu”.

Kuinka paljon Suomessa on parisuhdeväkivaltaa?

Vaikea sanoa.

Koska perheväkivaltaa hävetään, sitä ei yleensä ilmoiteta viranomaisille. Tutkijat arvioivat, että yli 80:aa prosenttia vakavasta, fyysiseen vammaan johtaneesta parisuhdeväkivallasta ei ilmoiteta poliisille.

Toisaalta parisuhdeväkivallan tilastointi ei ole ollut rekisterinpitäjien tärkeyslistan kärjessä. Esimerkiksi poliisi ei merkitse rikosilmoituksiin automaattisesti pahoinpitelyn uhrin sukupuolta tai sitä, mikä on uhrin ja pahoinpitelijän suhde.

Tutkijat kaivavat esiin näitä tietoja vertaamalla poliisin tietoja väestörekisterin tietoihin. Siitä taas seuraa, että tietoa saadaan vain samassa taloudessa asuvista pareista.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen henkirikostilastossa on etsitty tiedot myös parisuhteen muista muodoista. Tilaston mukaan vuosina 2002–2005 aviomies, avomies, poikaystävä tai ex-kumppani surmasi Suomessa 19–25 naista vuodessa. Pahimmillaan se tarkoittaa siis yhtä naista joka toinen viikko.

Usko, toivo, hakkaus -tutkimus vuodelta 1998 (Tilastokeskus) ja sen jatkotutkimus Naisiin kohdistunut väkivalta 2005 (Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos ja Heuni) yrittivät päästä kiinni ilmiöön kyselytutkimuksen keinoin. Kumpaakin tutkimusta on arvosteltu, eikä aivan syyttä. Tutkimukset ovat melkoisen sekava kokonaisuus.

Kiinnostavimmat, selkeimmät ja kiistellyimmät tiedot tutkimuksissa ovat nämä:

Nykyinen avio- tai avomies on pahoinpidellyt tai uhannut pahoinpitelevänsä noin joka viidennettä liitossa olevaa naista. Tämä tarkoitti vuonna 2005 noin 250 000:ta naista.

Entinen avio- tai avopuoliso on pahoinpidellyt tai uhannut pahoinpitelevänsä liki joka toista joskus liitossa olleista naisista. Tämä tarkoitti vuonna 2005 noin 330 000:ta naista.

Lukuihin sisältyy myös seksuaalinen väkivalta.

Aikamoisia lukuja, etenkin, kun ottaa huomioon, että nekin mittaavat ainoastaan avio- ja avopuolisojen tekoja.

Lukuja on arvosteltu siitä, että niissä niputetaan yhteen uhkailu ja varsinaiset teot. Tuoreemmasta tutkimuksesta kuitenkin selviää, että jos parisuhteessa toinen uhataan piestä, ennen pitkää uhkaus myös toteutetaan. Pelkkää uhkailua on parisuhteissa vain vähän.

Toisaalta uhkailu on vallankäytön ja alistamisen väline sekin, kuten perheväkivallan kaava osoittaa. Mutta onko se vakavaa? Vai onko se vain ikävää, mutta harmitonta puhetta?

Otetaan esimerkki: Pariskunta kävelee metsätiellä. Naisen puhe rasittaa miestä ja tämä käskee naisen pitämään suunsa kiinni tai muuten nainen saa huomata, ettei metsätiellä kukaan kuule, jos nainen huutaa.

Miehestä uhkaus voi tuntua harmittomalta, jos hän tietää tai uskoo tietävänsä, ettei koskaan toteuttaisi uhkaustaan. Mutta se ei taatusti tunnu harmittomalta naisesta.

Uhkailua käytetään syystä: siksi että se tehoaa. 

 

Rauhoittava, pehmeäpaahtoinen kupponen olisi ehkä ollut tiistai-iltana savonlinnalaisessa kodissa paikallaan, ennen kuin kahvipannu alkoi heilua perheriidan päätteeksi. 40-vuotias mies otti riitelyn päätteeksi pöydältä alumiinisen kahvipannun ja huitaisi sillä kymmenen vuotta vanhempaa avovaimoaan takaraivoon. Suutuspäissään mies rikkoi kapistuksella ikkunankin. Nainen kuljetettiin ambulanssilla ensiapuun, jossa pään haavaan ommeltiin tikkejä. [...] Alkoholilla oli osuutta tapahtumiin. (Ilta-Sanomat 28.2.2007)

Millainen on tyypillinen perheväkivaltatapaus? Edellä kuvatun kaltainenko: humalainen pariskunta mätkii toisiaan riidellessään - ei siis mitään, mistä meidän muiden tarvitsisi välittää. Arkea, josta iltapäivälehti voi uutisessaan jopa tökerösti vitsailla?

Lehtien säännöllisissä pikku-uutisissa perheväkivalta näyttäytyy lähinnä syrjäytyneiden ja alkoholistien ongelmana. Sitä se ei kuitenkaan ole. Syrjäytyneet vain näkyvät paremmin.

Poliisi tapaa lähinnä perheet, joiden kotiin naapuri soittaa poliisin kännimetelin takia tai jonne juopunut pariskunta itse kutsuu jatkuvasti poliisin, koska pari on ottanut tavakseen käyttää poliisia riitojensa erotuomarina. Myös sosiaalityöntekijät, lastensuojelu, lääkärit ja syyttäjät näkevät pääasiassa syrjäytyneitä tapauksia.

Naisten linjan puhelimeen soittavat ne naiset, joita viranomaiset eivät tapaa. He ovat yhteiskunnan kaikilta asteilta ja aloilta, ja heidän miehensä ovat poliiseja, kunnallispoliitikkoja ja yritysjohtajia; yrittäjiä, maatilallisia ja lääkäreitä. Usein miehet juovat, mutta juominen on vain osa ongelmaa. Naiset eivät soita poliisille, koska he eivät halua julkista häpeää perheelleen. Ja he haluavat eroon väkivallasta, eivät miehestä.

Kyselytutkimusten mukaan väkivaltaisissa parisuhteissa elävät useimmiten nuoret ja korkeakoulutetut naiset. Tiedän itse omassa tuttavapiirissäni ainakin neljä tapausta, joissa pariskunnan mies on pahoinpidellyt naista.

Yksi väkivaltaisesta miehestä eronnut ystäväni kertoi minulle tarinan työpaikaltaan. Hän oli kysellyt kahvihuoneessa uudelta työkaverilta kuulumisia. Työkaveri oli kertonut, että hän on juuri eronnut, koska mies oli pahoinpidellyt hänet.

Ystäväni kertoi sitten vastavuoroisesti omasta kokemuksestaan ja naiset hämmästyivät, miten samalla tavalla heidän miehensä olivat käyttäytyneet. Kumpikin mies oli juonut paljon, lannistanut naista henkisesti ja halunnut kontrolloida kaikkea. Toisaalta kumpikin mies oli vaikuttanut masentuneelta, kärsinyt unettomuudesta ja kertonut onnettomasta lapsuudesta. Molemmat kävivät töissä ja vaikuttivat ulkopuolisista ihan tavallisilta miehiltä.

En usko, että oma tuttavapiirini on mitenkään poikkeuksellinen. Enkä usko, että on poikkeuksellista löytää työpaikalta kaksi naista, joilla on samanlaisia kokemuksia. Poikkeuksellista on lähinnä se, että väkivallasta keskustellaan avoimesti ja että kun siitä tiedetään, se myös tuomitaan. 

 

Kun minä aloitin Naisten linjalla, järkytyin monista ohjeista, joita meitä päivystäjiä opastettiin antamaan soittaville naisille.

Jos sinun on paettava kotoa nopeasti, mieti jo etukäteen turvallinen tie ulos.
Mikä on kotinne turvallisin huone, johon voit siirtyä ennakoidessasi väkivaltatilannetta?
Ollessasi hyökkäyksen kohteena varjele päätä ja vatsaa kumartumalla ja käsillä suojaamalla.

Moni nainen ei ole valmis tai ei pysty lähtemään. Silloin meidän tehtävämme on auttaa häntä miettimään, miten hän voi parhaiten suojella itseään pahoinpitelyiden aikana tai niiden lähestyessä.

Yksi tapa on pakata laukku valmiiksi äkkilähtöä varten (kaikki tärkeät paperit ja lääkkeet mukaan, puhelinnumerot paperilapulle, käteistä rahaa, muista lasten pehmolelut). Toinen tapa on muistaa aina olla pakenematta keittiöön (siellä on veitsiä) tai kylpyhuoneeseen (sieltä ei yleensä ole kuin yksi tie ulos).

Lisäksi joudumme kertomaan, että useimmiten väkivalta ei lopu, vaan päinvastoin vain lisääntyy ja pahenee ajan myötä. Erityisen vaarallisia ovat juuri ne hetket, joiden pitäisi olla kaikkein onnellisimpia: häät, lasten syntymät, asunnon osto. Nainen toivoo, että sitoutuminen rauhoittaa miehen. Mies taas huomaa, että mitä sitoutuneempi (sidotumpi) nainen on mieheen, sitä vaikeampi naisen on lähteä. Siksi mies voi kohdella naista vielä kovakouraisemmin.

Yksi tärkeimmistä tehtävistämme on muistuttaa naisille, että jos mies tönii, potkii tai pakottaa seksiin, se on väkivaltaa ja väkivalta on rikos. Moni soittajista vähättelee vakaviakin kokemuksiaan.

Välillä tuntuu kummalliselta sanoa ihmisille itsestäänselvyyksiä: Kaikilla on oikeus olla kotonaan turvassa. Niiden sanominen on kuitenkin tärkeää. Eräs aiemmin väkivaltaisessa suhteessa elänyt nainen kertoi meille koulutuksessa, miten mullistavaa oli, kun hänelle luettiin turvakodissa YK:n Ihmisoikeuksien julistusta: Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Jokaisella on oikeus mielipiteen ja sananvapauteen. Naisen piti nähdä omat oikeutensa kansainväliseen sopimukseen kirjoitettuina, ennen kuin hän saattoi uskoa, että ne todella kuuluvat hänellekin.

Inhottavaa, eikö?

Ja silti todellisuutta suurelle joukolle suomalaisnaisia. 

 

Kuulenko yleisön joukosta älähdyksen? Kysyykö joku jo, miksi tässä artikkelissa ei puhuta naisista, jotka pahoinpitelevät miehiään? Tai miksi ei kirjoiteta naisista, jotka surmaavat lapsiaan? Miksi aina syyllistetään vain miehiä?

Kun perheväkivallasta puhutaan, monet miehet ryntäävät heti muistuttamaan, että naisetkin ovat väkivaltaisia. Sanottakoon se siis nyt ääneen: Kyllä, naisten tekemä väkivalta on aivan yhtä väärin. Mutta ei, naiset eivät ole syyllisiä suurimpaan osaan perheväkivallasta.

Helsingin Sanomissa uutisoitiin viime vuoden keväällä Tilastokeskuksen katsaus poliisin tietoon tulleesta rikollisuudesta. Lehti nosti kotimaan sivuston pääuutisen otsikkoon, että perheväkivallasta epäillyistä joka kuudes on nainen. Uutisen mukaan vuonna 2004 poliisin tietoon tulleista parisuhdeväkivaltatapauksista 13 prosentissa tekijä on nainen.

Uutisessa pätee tietysti uutisen logiikka: uutinen ei ole se, että koira puree ihmistä vaan se, että ihminen puree koiraa. Silti ainakin minä olisin ajatellut, että merkitykseltään suurempi asia on se, että 87 prosentissa tapauksista tekijä on mies.

Miesten suhtautuminen kysymykseen hämmästyttää minua. Kun alan puhua miesseurassa perheväkivallasta, usein kiihkeästi, myönnettäköön, ihan järkevät ja väkivaltaa varmasti vastustavat miehet katselevat hiljaa ja kiusaantuneen oloisina kengänkärkiään eivätkä sano asiaan oikein mitään.

Miksei mies, joka vastustaa väkivaltaa, voi yksinkertaisesti sanoa sitä ääneen ja tuomita väkivaltaisten miesten tekoja? Mistä tarve puolustaa pahoinpiteleviä miehiä muistuttamalla, että naisetkin pahoinpitelevät? Ja mikä on syy vaikenemiseen?

Tutut miehet ehdottavat, että kyse on vain hämmennyksestä. Perheväkivaltakeskustelussa saattaa toteutua itsensäpaljastajien laki: jokainen nainen on nähnyt itsensäpaljastajan, mutta koska kukaan mies ei ole, miesten on vaikea uskoa, että itsensäpaljastajia on niin paljon kuin naiset väittävät. Koska naiset ovat useimmiten väkivallan uhreja, heidän on helpompi kertoa tapahtumista toisilleen. Harva mies kertoo ystävilleen, että on itse pahoinpidellyt naista. Ja koska miehet eivät tapahtumista kuule, heidän on vaikea käsittää, että ne ovat todellisuutta.

Minua tosin hämmästyttää aika moni muukin asia perheväkivaltakeskusteluissa.

Kuten vaikka se, miksi aina ihmetellään, miksei nainen lähde suhteesta. Miksei ihmetellä, miksi mies ei lopeta lyömistä? Tai se, että kun mies surmaa naisen ja lopuksi itsensä, kaikki tuntuvat kauhistelevan miesten ahdinkoa.

Kainuussa nuori mies surmasi kesäkuussa ensin entisen tyttöystävänsä ja sitten itsensä. Sen seurauksena lehdet suorastaan riehaantuivat suremaan Kainuun nuorten miesten itsemurhia. Ja kyllä, ne ovat surullinen juttu. Mutta niin on tytön murhakin. Minne se katosi?

Kun muusikkomies surmasi heinäkuussa vaimonsa, Iltalehden kansiotsikko julisti: Avioero ajoi hänet veritekoon. Otsikko oli tietysti mauton, ikään kuin avioero olisi pakottanut miehen surmaamaan vaimonsa. Mutta minua ahdisti myös miehen logiikka. Mies ei siis pystynyt elämään tietäen, että jossakin elää hänen ex-aviopuolisonsa, mutta hän pystyy mainiosti elämään tietäen, että hän itse tappoi puolisonsa. Siis: minua ahdistaa, joten tapan toisen.

Voiko olla itsekkäämpää maailmankuvaa? En minä ainakaan voi kuvitella. 

 

Minulta kysytään usein, onko Naisten linjalla päivystäminen rankkaa. Vastaus kuuluu: Ei. Ei minulla ole rankkaa. Naisilla linjan toisessa päässä on.

Raskainta päivystyksessä on se, että usein on todella vaikeaa löytää naiselle apua.

Etelä-Suomen lääninhallitus julkaisi keväällä selvityksen, mitä läänin kunnissa on tehty perhe- ja lähisuhdeväkivallan ehkäisemiseksi. Eipä mainittavia, kävi ilmi.

Selvityksen mukaan Etelä-Suomen läänissä on 13 turvakotia ja 81 turvakotipaikkaa, vaikka EU:n asiantuntijakonferenssin mukaan sen kokoisella alueella pitäisi olla 220 turvakotipaikkaa.

Monissa kunnissa ei ole järjestetty työntekijöille lainkaan koulutusta aiheesta ja perheväkivalta-asioita hoidetaan siellä täällä muiden töiden ohessa, vaikka suosituksen mukaan kunnassa pitäisi aina olla erillinen työryhmä perheväkivallan uhrien auttamiseksi.

Ihmisoikeusjärjestö Amnestyn Joku raja -kampanjaan liittyvässä, 2005–2006 tehdyssä kuntakyselyssä selvisi, että naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyyn on osoitettu pysyvä budjettierä vain kolmessa kyselyyn vastanneista 97 kunnasta: Espoossa, Mikkelissä ja Maalahdessa.

Selvitysten tulokset eivät hämmästytä minua.

Kun nainen kysyy Naisten linjalta ohjeita, miten hän pääsisi terapiaan, mistä hän löytäisi keskusteluryhmän tai kuka häntä ylipäänsä voisi auttaa hänen kotiseudullaan, vastaus on usein lohduton.

Kunnalliseen terapiaan on tunnetusti liki mahdoton päästä. Keskusteluryhmiä on pääsääntöisesti vain suurissa kaupungeissa. Lähin turvakoti saattaa olla satojen kilometrien päässä naisen kodista.

Jos turvakoti onkin, sen on taisteltava kunnan kanssa naisen hoidon maksamisesta. Kunta saattaa suostua maksamaan turvakotiin hakeutuneelle naiselle vain pari yötä siellä, vaikka sokista toipuminen ja elämän järjestäminen uudelleen vie tietysti paljon pitempään.

Kuntien työntekijöiden asiantuntevuudesta ei ole takeita, ja usein on tuurista kiinni, ymmärtääkö naisen avuksi osuva ihminen perheväkivallan tematiikasta yhtään mitään. Puhelimessa kuulee jatkuvasti, miten terveyskeskuksessa tai sosiaalitoimistossa naista ei ole edes uskottu, saati sitten osattu tai yritetty auttaa.

Usein perheväkivaltaa hoidetaan kunnassa ainoastaan lastensuojelun piirissä, ja jos naisella ei ole lapsia, vastassa on seinä. Myös suurin osa turvakodeista on tarkoitettu naisille, joilla on lapsia.

Espoon sosiaali- ja terveystoimi ehdotti elokuun loppupuolella, että pahoinpitelyn uhrien pitäisi alkaa itse maksaa oikeudenkäyntiä varten tarvittavasta lääkärintodistuksesta 27 euroa. Espoon sosiaali- ja terveyslautakunta ei ollut vielä päättänyt asiasta tämän lehden mennessä painoon.

Jos nainen soittaa poliisin, poliisi saattaa vain poistaa miehen asunnosta pihalle ja käskeä tämän pysymään poissa loppupäivän. Poliisin poistuttua mies voi kävellä takaisin asuntoon.

Kun ystäväni soitti poliisille hänen miehensä pahoinpideltyä hänet, puhelinpäivystäjä kysyi, vaativatko ystäväni vammat lääkäriä ja onko mies vielä pariskunnan yhteisessä kodissa. Vastaus kumpaankin oli ei. Tällöin kerrottiin, että partio ei saavu paikalle - poliisilla kun oli kotikäyntejä odottamassa jo jonoksi asti. Olihan joulu, perhejuhlan aika.

Ystäväni kysyi, mitä hänen sitten pitäisi tehdä, mieshän oli varmasti tulossa vielä takaisin. Ohje kuului: lähde sinä pois. Kun ystäväni sulki puhelimen, hän ajatteli: olen todellakin yksin.

 

Vihdoinkin ongelma on otettu vakavasti!

Vanhasen hallitusten selontekojen määrää tutkaillessa tulee melkeinpä hyvälle tuulelle. Perheväkivaltaa käsitellään hallituksen sisäisen turvallisuuden ohjelmassa, kansallisessa ohjelmassa väkivallan vähentämiseksi sekä lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisemisen toimintaohjelmassa.

Mutta millä lailla?

Vanhasen ensimmäisen hallituksen väkivallan vastaisessa ohjelmassa perheväkivalta käsitellään samassa kappaleessa ”ryyppyriitatappojen” kanssa (ilmaisu suoraan ohjelmasta). Kappaleessa todetaan: Sekä syrjäytyneiden miesten keskinäisissä henkirikoksissa että perhe- ja parisuhdeväkivallassa osapuolten sosiaalinen tausta on melko samanlainen.

Väkivallan uhreja ja tekijöitä auttavissa järjestöissä hallituksen käsitystä pidetään yksinkertaisesti vääränä. Paitsi että perheväkivalta ei ole vain syrjäytyneiden duunareiden ongelma, viina ei ole sen ainoa tai edes pääasiallinen syy. Vaikka väkivalta olisikin rajuinta silloin, kun tekijä on humalassa, useimmiten mies alistaa naista myös selvin päin.

Toisaalta vaikka myös nainen joisi, juominen ei ole välttämättä hänen tilanteensa syy, vaan sen seuraus. Traumaterapeutit puhuvat itselääkinnästä: nainen turruttaa pahaa oloaan ja väkivallan tuomaa ahdistusta juomalla.

Hallituksen linjaus perheväkivallan luonteesta on tärkeä, sillä sen perusteella päätetään, miten ongelmaa pyritään ratkaisemaan. Jos oletetaan, että väkivallan syy on syrjäytyminen ja viina, pyritään tietysti vähentämään alkoholin kulutusta ja syrjäytymistä. Hyviä tavoitteita, totta kai, mutta ne eivät auta väkivallasta kärsiviä keskiluokkaisia perheitä, joissa ei olla alkoholisteja.

Väärä lähtökohta saattaa estää sen, että voitaisiin puuttua väkivallan kierteeseen jo silloin, kun väkivallan merkit ovat näkyvissä, vaikka varsinaiset lyönnit eivät.

Esimerkiksi poliisi on petrannut jo paljon. Perheväkivaltaan kiinnitetään huomiota poliisien koulutuksessa. Pääkaupunkiseudulla Espoon poliisi toimii yhteistyössä Espoon lyömättömän linjan kanssa, joka auttaa väkivaltaisesti käyttäytyneitä miehiä. Malmin poliisi on ollut mukana kehittämässä lääkäreille tarkoitettua lomaketta, jolla väkivallan uhrin vammat kirjataan järjestelmällisesti, jotta näyttö säilyy paremmin oikeutta varten.

Vuonna 2005 tuli voimaan perheen sisäinen lähestymiskielto, jonka avulla pahoinpitelijä voidaan määrätä poistumaan pariskunnan kodista, vaikka pahoinpitelijä omistaisikin kodin. Samana vuonna pahoinpitelystäkin poistui niin sanottu vakaan tahdon pykälä, joten nyt juttu on vietävä oikeuteen, vaikka uhri sitä vastustaisikin.

Oikeusministeriössä pohditaan parhaillaan mahdollisuutta muuttaa rikoslakia niin, että jos pahoinpitelyt ovat toistuneet ja väkivalta on ollut luonteeltaan toista alistavaa, kuten perheväkivaltatapauksissa usein, niistä muodostuisi vakavampi törkeä pahoinpitely.

Enemmänkin voisi vielä tehdä.

Järjestöjä hermostuttaa erityisesti valtion lyhytjännitteisyys. Kun yksi hanke loppuu, siinä tehty työ valuu usein hukkaan. Näin kävi esimerkiksi 1998–2002 toteutetun Naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyprojektin jälkimainingeissa.

Projektin työntekijä kokosi yhdelle verkkosivustolle jokaisesta Suomen kunnasta tiedot, mistä väkivallan uhri voi saada apua. Tiedot aukesivat Suomen karttaa klikkaamalla. Sivusto oli ahkerassa käytössä esimerkiksi Naisten linjalla.

Kun projekti sitten loppui, sivusto yksinkertaisesti katosi verkosta. Miksi? Koska hankkeen rahoitus päättyi eikä mikään valtionhallinnon taho halunnut ottaa listaa verkkosivuilleen. Sosiaali- ja terveysministeriössä kuitataan, että jatkossa hankkeet yritetään jälkihoitaa paremmin. Kannattaisi, sillä hukkaan ei valu vain työtä vaan myös rahaa: Tasa-arvoasiain neuvottelukunta antoi aikanaan sivuston rakentamiseen 70 000 markkaa, siis yli 10 000 euroa.

Ennen kaikkea järjestöt toivoisivat panostusta koulutukseen. Lääkärit, sairaanhoitajat, sosiaalityöntekijät, opettajat, tavalliset ihmiset; kaikille meille pitäisi kertoa, mistä parisuhde- ja perheväkivallassa on kyse ja miten siihen voi puuttua. 

Mutta nyt loppuu valittaminen. Positiivisempiin asioihin! On nimittäin yksi asia, jota meiltä Naisten linjan päivystäjiltä usein puhelimessa kysytään ja johon en vieläkään osaa vastata.

Voiko väkivaltainen mies lopettaa lyömisen?

 

Espoon Leppävaarassa juna-aseman lähellä kerrostalon katutasossa sijaitsee tilava toimisto. Siellä autetaan väkivaltaisesti käyttäytyneitä miehiä. Tiloissa toimii Espoon lyömätön linja sekä maahanmuuttajamiehiä auttava Miehen linja.

Viime vuoden aikana Lyömättömän linjan yksilö- tai ryhmäkeskusteluissa kävi 76 miestä, suurin osa useita kertoja. Asiakkaat ovat 25–50-vuotiaita ja heistä 80 prosentilla on lapsia. Jos jossain, täällä se osataan varmasti kertoa: Miksi ihminen lyö rakastettuaan?

”Ei ole yhtä selitystä”, psykoterapeutti Jari Hautamäki, Espoon lyömättömän linjan johtaja, tyrmää.

Hän kertoo, että miesten keskusteluissa nousee esiin useita asioita: millaista on olla mies, isä, kumppani; millainen on suhde omiin vanhempiin ja ylipäänsä läheisiin ihmisiin. Alkoholisteja linjalla käyvät miehet eivät ole.

Yksi miehiä usein yhdistävä piirre on hallinnan tarve.

”Miehet kertovat usein itse, että heillä on tietyllä tavalla ylikorostunut tarve pitää kaikkia asioita hallinnassa. Väkivalta on yksi vääristynyt väline, jolla tilanne otetaan haltuun, kun tuntuu siltä, että se on luisumassa hallinnasta.”

Ongelmia on asenteissakin. Espoon lyömättömällä linjalla kiinnitetään erityistä huomiota siihen, että keskusteluissa naisista ja lapsista puhutaan aina kunnioittavasti. Vaimoihin ei viitata ”akkoina”. Linjalla opetellaan toisten huomioimista ja vastuun kantamista omista teoista.

”Yksi mies sanoi juuri eilen, että hän on pitänyt elämässään asiat aina itsensä ulkopuolella. Hän ei ole ottanut vastuuta, ei tässä väkivalta-asiassa, mutta ei muissakaan asioissa. Usein kun miehen asenne muuttuu, hän alkaa huolehtia paremmin paitsi muista ihmisistä, myös itsestään”, Hautamäki sanoo.

Ongelman ytimessä on myös tunteiden ilmaisemisen vaikeus. Eräs mies kertoi Hautamäelle olleensa vaimonsa kanssa risteilyllä. Vaimo ei suostunut lähtemään miehensä kanssa tanssimaan, mutta lähti toisen miehen kanssa. Mies loukkaantui, muttei sanonut mitään vaan jatkoi oluen juomista. Myöhemmin hytissä hän pahoinpiteli vaimonsa, kostoksi kokemastaan vääryydestä. Linjan keskusteluissa pohdittiin, voisiko mies seuraavalla kerralla yksinkertaisesti kertoa vaimolleen pahoittaneensa mielensä.

Mutta mikä on, ettei mies lopeta lyömistä, vaikka tietäisi tekevänsä väärin?

”Sitä on kauhean vaikea selittää auki. Miehet, jotka tulevat tänne, katuvat sitä, mitä ovat tehneet ja tuntevat pahaa oloa siitä. Moni sanoo, että hän kyllä päätti monta kertaa mielessään, että hän ei enää tällaiseen tilanteeseen joudu”, Hautamäki kertoo.

”Mutta sitten miehet kuvaavat toisaalta, että kun on ensimmäisen kerran antanut itselleen ikään kuin luvan siihen, että voi ääritilanteessa käyttäytyä väkivaltaisesti, se on merkki, että väkivalta toistuu. Että on mennyt tietyn rajan yli itsessään ja sallinut sen itselleen, vaikka tietää, että se on väärin.”

Tärkeintä onkin jälleen oma vastuu. Jos mies selittelee tekoaan ja siirtää syitä muiden kontolle, muutosta ei tapahdu. 

Linjalla opetellaan myös tunnistamaan väkivallan eri muotoja. Kun mies esimerkiksi paiskaa riidan päätteeksi kännykän seinään niin, että se hajoaa - ja niitähän hajoaa, kymmenittäin, linjan asiakkaat kertovat - mies ei usein pidä sitä väkivaltana, koska hän ei heitä puhelinta ihmistä kohti. Mutta miten pelottavaa on sivusta seuraavasta lapsesta, kun isä päättää riidan sillä tavoin?

Entä voiko lyöminen loppua?

”Voi”, vakuuttaa Hautamäki. ”Ja on loppunutkin, kyllä se on meillä nähty.”

Muuttuminen vie kuitenkin aikaa, ja ennen kaikkea se vaatii, että mies katuu tekoaan aidosti. Linjalla nähdään myös miehiä, jotka eivät koe lainkaan tehneensä väärin ja jotka tulevat linjalle täysin laskelmoivasti, jotta vaimo rauhoittuisi hetkeksi. Tunnekylmiä ja manipuloivia psykopaatteja on oikeasti olemassa.

Harva onnistuu väkivallan voittamisessa yksin. Apua pitää saada etenkin alkuvaiheessa koko perheen, jokaisen perheenjäsenen erikseen. Naisten linja ja Espoon lyömätön linja eivät esimerkiksi suosittele väkivallan katkaisuun perheterapiaa, sillä yhteistapaamisessa mies alkaa usein vain hallita tilannetta.  

Usein parisuhde ei yrityksistä huolimatta pelastu. Särö on liian suuri, väkivallasta eroon pääsemisen prosessi liian pitkä.

Suomessa on viime vuosina suorastaan innostuttu miesten auttamisesta. Auttaminen on tietysti aina hyvä asia, mutta innostuksessa on ongelmansa. Arvostelijoiden mielestä miesten auttamista pidetään helppona ratkaisuna ongelmaan, mitä se ei todellisuudessa ole. Prosessit ovat pitkiä ja niiden kuluessakin miehet saattavat pahoinpidellä naisystäviään.

Hautamäen mukaan miesten osalta muutos parempaan on kuitenkin se, että nykyisin monet miehet jatkavat linjalla käymistä, vaikka parisuhde päättyisikin. On hyvä oivallus, ettei väkivalta liity tiettyyn naiseen. Se on miehen ongelma, joka miehen pitää hoitaa.

Saman oivalluksen soisi tietysti meille kaikille: Perheväkivalta ei liity vain tiettyyn perheeseen. Se on meidän kaikkien ongelma, joka meidän kaikkien pitää hoitaa.

Meillä perheet elävät liian yksin, Hautamäki sanoo. Viranomaiset, ystävät ja tuttavat välttelevät puuttumista asiaan, ja me kaikki haluamme uskoa, että väkivalta tapahtuu aina jossakin muualla: iltapäivälehdissä, ryyppyremmeissä, toisten perheissä ja ystäväpiireissä.

Jos siltä tuntuu, suosittelen silmien avaamista.

Joskus kun minä istun illalla Naisten linjalla ja kuulen puhelimessa naisen itkevän voipuneena, sydäntäni suorastaan kivistää, niin kovasti haluaisin pystyä halaamaan naista ja sanomaan: minä suojelen sinua. Tuntuu irvokkaalta, että minä, ventovieras ihminen, ajattelen niin, mutta että ihminen, jonka pitäisi olla naiselle se kaikkein läheisin, jonka pitäisi todella haluta suojella naista kaikelta ja rakastaa tämä onnelliseksi, onkin naisen satuttaja.

Mutta ehkä irvokkainta kuitenkin olisi, jos minäkään en välittäisi. Välitä sinäkin.

*

Kirjoitusta varten on haastateltu Jari Hautamäen lisäksi muun muassa projektipäällikkö Pirjo Pehkosta Naisten linjalta; pääsihteeri Leena Ruusuvuorta Naisjärjestöjen keskusliitosta; toimitusjohtaja Ritva Karinsaloa Ensi- ja turvakotien liitosta; erikoissuunnittelija  Minna Piispaa oikeusministeriöstä ja ylitarkastaja Helena Ewaldsia sosiaali- ja terveysministeriöstä. Lisätietoja ja apua: www.naistenlinja.com, www.lyomatonlinja.fi, www.turvakoti.fi.

 

Image 7/2007