Beta

Aivan helvetin hyvä kirjoittaja, sanoo Juha Itkonen Knausgårdin kaverista.

Heja Norge (igjen)!

Kolumni | Aivan helvetin hyvä kirjoittaja, sanoo Juha Itkonen Knausgårdin kaverista.

Tartun verenpunaiseen kirjaan, jonka kannessa on pääkallo ja kaksi revolveria ristitysten. Ei ehkä aivan minun heiniäni. Takakannesta löydän kuitenkin Karl Ove Knausgårdin lausunnon. Harvinaislaatuinen romaani, yhtä ihmeellinen kuin realistinenkin, kirjoitettu räjäyttävällä voimalla ja tykyttävällä intohimolla. Mahdoton laskea käsistään!

Johan alkaa kiinnostaa. Mielenkiintoni vain lisääntyy, kun kuulen kirjan kirjoittajan Tore Renbergin olevan Knausgårdin Taisteluni-sarjan viidennessä osassa esiintyvä Tore – siis se nuori Bergenin kirjoittajapiireihin ilmestyvä lahjakkuus, joka pääsee kirjailijanuransa alkuun niin raivostuttavan vaivattomasti, että päähenkilömme tuntee viiltävää kateutta ystäväänsä kohtaan.

Paljon lahjakas Renberg on sittemmin ehtinytkin tehdä. Kolmetoista romaania, useita elokuva- ja näytelmäkäsikirjoituksia, musiikkiakin. Silti: jos jompikumpi miehistä nykyään tuntee ammatillista kateutta, se tuskin on enää Karl Ove. Hänhän ei ole enää niinkään kirjailija kuin puolijumala, jonka sanaan minäkin uskon. Luen Torea, koska Karl Ove käskee.

 

Huomenna nähdään, Renbergin tähän mennessä kolmiosaisen Teksas-sarjan ensimmäinen romaani, sijoittuu Stavangeriin. Pistäydyin siellä neljä vuotta sitten kirjallisuusfestivaaleilla ja haukoin henkeäni. Vuonon pohjukkaan asettunut ihmisasutus näytti läntisen sivilisaation kauneimmalta saavutukselta: öljymiljardeilla moitteettomaksi voidellulta pikkukaupungilta, jota krooninen kestävyysvaje ei uhannut.

Renberg tiedostaa miljöönsä poikkeuksellisuuden. Eräs Huomenna nähdään -romaanin henkilöistä toistelee itselleen elävänsä maailman rikkaimmassa kaupungissa. Toisaalta kyseinen mies on nelikymppiseksi ehtinyt pikkurikollinen ja intohimoinen kauhuelokuvafriikki eikä edusta tyypillisintä stavangerilaisuutta.

Romaanin keskiluokkaisemmat hahmot ovat ulkopuolisia omalla tavallaan. Hiljainen yksinhuoltajaisä Pål on ajautunut rahavaikeuksiin, joista ei pelkällä Ellos-lainalla selviä. Hänen tyttärensä Tiril on Evanescencea ihaileva, nyrkkejään heilutteleva 14-vuotias. Tirilin kanssa samoja kaupan lattioita siivoava 15-vuotias Sandra taas on palavasti rakastunut, eikä rakkauden kohde ole uskovaiselle tytölle sopivaa seuraa. Kasvatuslaitoksissa varttunut Daniel on raivoissaan koko maailmalle, täynnä himoa ja toisaalta hellyyttä, jota ei vain mitenkään osaa ilmaista.

Muun muassa nämä olemattomat ihmiset Renberg herättää sanoillaan henkiin, ja totta Knausgård puhuu: hän tekee sen räjäyttävällä voimalla. Huomenna nähdään on luokiteltavissa rikosromaaniksi, mutta kerronnallisesti se luo aivan oman maailmansa. Mieleeni tulee enemmänkin Monika Fagerholm kuin Jo Nesbø.

En tiedä, millainen kirjoittaja Tore on ollut nuorena, mutta nelikymppisenä hän on aivan helvetin hyvä. Proosa on vetävää, vyöryy eteenpäin. Kuitenkin Renberg osaa antaa aikaa ja tilaa henkilöidensä ajatuksille, tunteille ja eksistentialistiselle ahdistukselle. Aikuisilla se kumpuaa eri syistä kuin teineillä, siihen on tavallaan jo tottunut, eikä sitä silti osaa käsitellä.

Tätä loputonta kamppailua Renberg onnistuu kuvaamaan sekä riipaisevasti että hauskasti, ja se tuntuu olevan myös hänen perimmäinen tarkoituksensa. Juoni tuntuu enemmän tekosyyltä kuin teoksen olemassaolon oikeutukselta.

 

Suljettuani verenpunaiset kannet jään miettimään kirjan Stavangeria. Mietin myös Bergeniä ja Kristiansandia, Knausgårdin kirjoissaan kuvaamaa lapsuus- ja nuoruusvuosiensa maisemaa. Per Pettersonin tai Linn Ullmanin Osloa, heidänkin romaaniensa ympäristöön on harvinaisen helppo eläytyä – sen kokee toisella tavalla omakseen kuin englantilaisten tai amerikkalaisten kirjojen. Ruotsi on maantieteellisesti vielä lähempänä, mutta ruotsalainen kirjallisuus tuntuu silti henkisesti kaukaisemmalta. Se on jotenkin niin ruotsalaista.

Olisiko niin, että suomalaiselle lukijalle Norja on optimaalisella etäisyydellä? Miljöö on tuttu, sen näkee silmiensä edessä, eikä se silti ole jokapäiväinen ja oma. Senkö takia pidän niin paljon niin monesta norjalaiskirjailijasta? Vai ovatko norjalaiset vain raivostuttavan hyviä talviurheilun lisäksi myös kirjallisuudessa? ■