Beta

Äidin ikävä iholla

Äidin ikävä iholla

Eveliina ja Martta Nieminen menettivät äitinsä pikkulapsina. He käsittelevät surua valokuvateoksessaan Mother's Wardrobe. Kuvissa Eveliina poseeraa äidin vaatteissa pellolla, jossa äiti ratsasti.

 

Soitto tuli alkuillasta 22. joulukuuta 1988, kun katsoimme illalla televisiota. Isä kertoi, että äiti oli ollut auto-onnettomuudessa ja viety sairaalaan. Sitä ei vielä kerrottu, että hän oli kuollut.

Sisaruksistamme nuorin oli kolme kuukautta, seuraava vuoden ikäinen. Me tytöt olimme neljän ja viiden. Vaikka isä omistautui meille, kellään ei ollut uskallusta käsitellä yksittäisen lapsen surua. Äiti siivottiin pois ja hänen vaatteensa laitettiin kaappeihin. Hänestä ei puhuttu juuri ollenkaan, mutta jos niin tapahtui, kaikki hiljenivät. Ei ollut mitään hienompaa kuin saada äidistä uusia tiedonmuruja.

Omat muistot äidistä liittyivät hänen tukkaansa. Se oli käsittämättömän paksu, ja sinne pääsi piiloon. Hänen tuoksunsa unohtui pari vuotta kuoleman jälkeen.

Äidin syli ja naisen malli puuttuivat kotoa. Meille leikattiin lyhyet kolmitasotukat ja meidät puettiin tyylikkäiksi pikkupojiksi. Isän kosketus oli sellaista isällistä kurmuuttamista eikä niin hellää.

Isä oli meille sankari ja äiti pyhimys. Toteutimme vähän liikaakin sitä ajatusta, että mitä äiti tekisi missäkin tilanteessa. Jos toista meistä verrattiin äitiin, se herätti toisessa kateutta. Ja jos toinen on kuin äiti, mitä toinen on? Ei mitään.

 

Kesällä 1995 leikimme mökin aitassa ja löysimme yhdestä huoneesta kaikki äidin vaatteet. Osa oli koinsyömiä, mutta monet vielä käyttökelpoisia. Vaatteita oli eri vuosikymmeniltä, 1960- ja 70-lukujen hippi- ja rokkivaatteita, huppareita, ihania poolopaitoja, ulkomailta ostettuja koruja, kymmeniä takkeja, kelsiturkki, ihana pörröneule, nyppyläinen beesi villapaita, mustat samettihousut, punaiset pikkuruudulliset puuvillahousut, lappuhaalarit, aamutakkeja.

Täytimme vaatteita käyttämällä kahta tarvetta. Tykkäsimme hirveästi pukeutumisesta, ja äidin vaatteet olivat hienoja, mutta niissä oli myös arvolataus. Vaatteet olivat olleet äidin iholla, ne olivat lähimpänä sitä, mihin mikään materia pääsee.

Olimme vaatteista ylpeitä, ja oli hienoa, kun sukujuhlissa meidät yhdistettiin äitiin monille tuttujen vaatteiden kautta.

Jotkut koulussa kommentoivat, että mitä helvettiä noilla on päällä, mutta emme hävenneet.

Vaatteet olivat kritiikille koskemattomia. Kun puolustimme niitä, puolustimme äitiämme, ja siitä tuli voimakas olo.

Vaikka äidin vaatteissa ja koruissa oli tunnearvoa, ne olivat käyttöä varten. Iso osa koruista hukkui myöhemmin Tampereen Yo-talon tanssilattialle.

Myös äiti oli nuorena aika menevä nainen tarinoiden ja kuvien perusteella. Hän biletti kireissä poolopaidoissaan, mistä saimme myös hyväksynnän omalle juhlimisellemme, vaikka isä oli kielteinen villityksillemme. Hänen ja muiden kertomukset äidistä ovat melko ristiriitaiset. Vanhempi serkkumme kertoi, kuinka äiti tuli joskus mökillä vieraita vastaan alasti veneellä. Isä ei kerro sellaisia juttuja.

Olemme piirtäneet äidistä kuvaa myös hänen vaatteidensa kautta. Nuorempana hän käytti seksikkäitä ja naisellisia vaatteita, mutta lasten myötä meininki muuttui rennommaksi. Hänen vaatteensa ovat persoonallisia mutta huolettomia, ja niistä näkyy hänen mukavuudenhalunsa. Äiti seurasi aikaa, mutta ei trendejä. Hän piti ajattomista ja laadukkaista vaatteista, ja hänen tyylinsä oli klassinen. Hänen lapsuudenperheensä oli varakas, ja se näkyi perheen pukeutumisessa, mutta äiti ei kumartanut tyylisuuntia tai etikettejä. Hän meni kaikkialle kumisaappaissa ja käytti juhlissa aina samaa kansallispukua.

Mekin halusimme luoda identiteettiä pukeutumisella.

Koska erotuimme luokkakuvasta jo lapsina äidin 1970-luvun vaatteissa, kannanottomme oli vielä suurempi kuin äidin oli ollut. Se toi tukea erilaisuuteen myös myöhemmin: rohkaisi olemaan omanlaisensa ja kulkemaan vastavirtaan.

Vaatteiden kautta äiti kulkee mukanamme aina uudenlaisissa elämäntilanteissa. Äidin vanha hääpuku on valkoinen laatikko, emmekä tule varmaan käyttämään 1980-luvun raskauspukuja – ne eivät ole kovin kauniita. Äidin vaatteita haluaa kantaa kuitenkin mukanaan muutosta toiseen, vaikka niitä ei käyttäisi.

 

Tämä teos on kunnianosoitus äidille. Se kertoo tarinan siitä, millaisia haasteita äidin menettäminen nuorella iällä aiheuttaa identiteetin muodostumiselle ja millaista on kasvaa naiseksi ilman äitiä. Sen lisäksi, että teos on matka itseen, on se matka äitiin: meille lapsille hän elää ikuisesti. Kuvat on otettu Pälkäneellä samalla pellolla, jolla äiti ratsasti.

Äiti on edelleen olemassa, vaikka hän on kuollut jo kauan aikaa sitten. Hänen perintönsä ei ole hävinnyt, koska identiteettimme on rakentunut hänen muistolleen. Kaikki äitiin liittyvät tunteet ovat mukana kuvissa, vaikka emme ajatelleet niitä kuvaushetkellä. Kuvien perusteella rakentui tarina, joka oli kytenyt alitajunnassa ja jota oli tietoisesti surrut. Surevat ihmiset kierretään usein kaukaa. Tuntuu, että kaikki peittelevät suruaan, vaikka menettäminen koskee kaikkia jossain vaiheessa elämää. Valokuvaprojektin myötä oma surumme on saanut tulla näkyväksi. Eheytyminen tapahtuu itsestään, mutta kun surua ei tarvitse peitellä, uusi vaihe alkaa. Jokin, joka painaa, poistuu. Se on hankala matka, josta voi olla kuitenkin kiitollinen. Kun surun hyväksyy, muutkaan eivät pelkää sitä, ja se ei ole enää luotaantyöntävää.

Kun asiansa käsittelee, tunne vajavaisuudesta poistuu, ja olosta tulee täydempi.

 

Äiti säästi kaikki vaatteensa, ja kaikki hänen vaatteensa säästettiin. Ne ovat meille edelleen enemmän kuin vaatteita. Kun kannamme niitä, olemme voittamattomia, äidin sädekehässä ja suojeluksessa. Nyt rakennamme omia vaatekaappejamme niin, että voimme tarjota vaatteemme joskus eteenpäin jollekin, joka ne toivottavasti haluaa.” ■

 

Mother’s Wardrobe -näyttely Kulttuurikeskus Korjaamon Aula-
galleriassa Helsingissä 5.3.–15.5. Kaikki teoksessa käytetyt vaatteet ovat Eveliina ja Martta Niemisen äidin vaatteita. Kuvatekstit 
teoksesta, thefondest.com