Beta

Afganistan ei 
jättänyt Juhania 
rauhaan. Hän päätti ampua itsensä. Miten Suomi huolehtii nuorista sotaveteraaneistaan?

Afganistan ei 
jättänyt Juhania 
rauhaan. Hän päätti ampua itsensä. Miten Suomi huolehtii nuorista sotaveteraaneistaan?

 

Iltaan saakka
 se päivä oli 
aivan tavallinen.

Aurinkoinen huhtikuun lauantai oli vapaapäivä, ja Juhani oli käynyt avantouimassa niin kuin usein sellaisina päivänä. Alkuillasta hän kokkasi itselleen päivällistä ja joi kunnon pohjat ennen kuin lähti yksin kaupungille. Tutussa musiikkibaarissa oli aina tuttuja ja niin tälläkin kertaa. Oluttuoppi kädessään Juhani vaihtoi keskustelusta ja seurueesta toiseen. Kun Juhani tunsi humalansa vahvistuvan, hän alkoi hiljentyä. Hän ei välittänyt enää keskittyä keskusteluihin, vaan ajatukset alkoivat kiertyä yhden asian ympärille. Juhani keskittyi keräämään rohkeutta. Kun sitä oli tarpeeksi, hän tilasi taksin ja lähti ravintolasta mitään sanomatta. 

Juhani oli päättänyt tappaa itsensä. Asia oli käynyt mielessä ennenkin, mutta näin pitkälle hän ei ollut koskaan mennyt.

Kotona ase odotti lukitussa kaapissa. Lukon avaaminen oli hidasta, mutta Juhani oli ravintolaillan aikana saanut tehtyä päätöksensä. Hän astui haulikko kourassaan takapihalle, jotta hyvä talo ei menisi pilalle roiskeista.

 

Ulospäin kaikki näytti olevan kunnossa. Pian nelikymppinen Juhani oli tehnyt viime vuodet erilaisia reissuhommia: ollut töissä laivalla ja ajanut rekkaa. Kolme ja puoli vuotta aikaisemmin, syksyllä 2007 hän oli palannut vuoden rauhanturvaajapestiltä Afganistanista. Kriisinhallintatehtävät olivat tuttuja jo ennestään, Juhani oli ollut kolme vuotta komennuksilla jo ennen Afganistania. Ensin taisteluvälinealiupseerina Makedoniassa, sitten autonkuljettajana Kosovossa ja vielä kuorma-autokuskina Eritreassa. 

Afganistanissa lähes kaikki oli toisin kuin aiemmissa operaatioissa. Suomalaiset rauhanturvaajat olivat liittyneet vuoden 2002 alussa Naton johtamaan, YK:n mandaatilla Afganistanissa käynnistettyyn Isaf-operaatioon, jonka tehtävänä on ollut tukea maan väliaikaista hallintoa vakauttamalla oloja Afganistanissa.

Kesällä 2006 koko Isaf-operaatio muuttui kertaheitolla, kun Yhdysvaltain johtaman koalition sotilasjoukot sulautettiin monikansallisen kriisinhallintaoperaation osaksi. Siitä eteenpäin jokaista seurannutta vuotta on voitu kutsua maan historian verisimmäksi sitten Taliban-hallinnon. Nopeasti Suomikin oli mukana hyökkäyssotaa käyvässä operaatiossa, jossa ei enää vain reagoitu tapahtumiin aiempien rauhanturvaoperaatioiden tapaan.

Kun aiemmat kolme palvelusta ulkomailla saivat aina haluamaan uudelle komennukselle, Afganistan ei jättänyt rauhaan vaan tuli vuosiksi Juhanin uniin. Kun oli riittävän monta kertaa herännyt keskellä yötä Afganistanista, alkoi nukkumaanmenokin tuntua hankalalta.

 

Hiekkamyrsky saattoi nousta äkkiarvaamatta. Hetkessä taivas muuttui oranssinruskeaksi ja vuoret katosivat näkyvistä. Pölyä, hiekkaa, savea ja mutaa oli joka paikassa, kun Juhani ajoi ryhmäänsä maastoautolla Pohjois-Afganistanin vuoristoisesta pikkukylästä toiseen. Panssariajoneuvo olisi ollut liian raskas vetelään maahan ja hankalakulkuisille urille, jotka saattoivat yhtäkkiä sortua vuolaiksi joiksi tai joiden kupeesta saattoi lähteä satojen metrien rotko. 

Sen jälkeen kun valtaosa Suomen kriisinhallintajoukosta oli vuonna 2006 siirtynyt pääkaupungista Kabulista Pohjois-Afganistaniin, luovuttiin siviili-sotilasyhteistyöstä ja suomalaiset alkoivat tehdä autoilla pitkiä partiointimatkoja eristyneisiin kyliin. Juhanin yksikkö toimi Afganistanin luoteiskolkassa Faryabin maakunnan Maimanassa. Afganistanin koko pohjoisosa on Saksan vastuualuetta, joka on jaettu pienempiin, eri maiden johtamiin operaatioalueisiin. Suomalais- ja latvialaissotilaiden luoteisnurkka oli norjalaiskomennossa.

Tarkkailuryhmät olivat norjalaisjohdon yhteydenpitovälineitä paikallisväestöön ja -viranomaisiin, joilta oli saatava tuki kriisinhallintaoperaatioille. Kylissä istuttiin tunteja neuvonpidoissa, joissa kuunneltiin asukkaiden huolia ja kirjattiin ylös heidän tarpeitaan. Kaikkialla leijui voimakkaiden hajujen sekoitus. Poltetuista roskista levisi tummaa savua ympäriinsä ja avoviemäreistä nousi pistävä virtsanhaju, joka sekoittui kaikkialla leijuvaan makeaan hevosen- ja aasinsonnan katkuun. Sulassa sovussa keskellä kaoottista liikennettä kulkivat niin aasit, kilisevät hevosrattaat, polkupyörät, kävelijät kuin autotkin. Katujen kulmissa turbaanipäiset vanhat miehet istuivat kyykyssä teelasit kourissaan ja kyräilivät ohi ajavia partioautoja kulmiensa alta.

Operaatioiden luja vastustus oli saanut myös suomalaiset varautumaan yhä pahempiin uhkiin, tienvarsipommeihin, hyökkäyksiin ja itsemurhaiskuihin. Kivi muurin päällä saattoi olla merkki kauempana olevalle raketti-iskijälle. Maassa lojuvassa limonaditölkissä, kypärässä tai pussissa saattoi olla pommi. Jos joku puhui hermostuneesti matkapuhelimeen, kyseessä saattoi olla räjähteen kauko-ohjain. Jos kadut olivat autiot tai ihmiset taluttivat nopeasti lapsiaan loitommaksi, jotain oli tapahtumassa.

Jokaiseen tarkkailuryhmään kuului sairaanhoitaja, ja ryhmän jäsenillä oli myös omat erikoistehtävänsä: Juhani oli tarkka-ampuja. Kun tarkkailuryhmä iltaisin pystytti leirinsä turvalliseksi katsomaansa paikkaan, yleensä korkealle vuoristoon, Juhanin tehtävänä oli etsiä ryhmän tarkkuuskiväärille leirin läheltä hyvä vartioasema ja tarvittaessa ampua, jos leiriä kohti hyökättäisiin.

Unet jäivät helposti lyhyiksi. Öisin oli vartioitava leiriä vuoroissa,  ja jos leiri oli lähelläkään kylää, herätti minareetin ruokouskutsu tai toivoton aasin hirnunta jo ennen seitsemää. Hereillä oli oltava heti: ennen jalkaan vetämistä maastokengät piti muistaa kopauttaa ylösalaisin. Se oli ainoa tapa varmistua siitä, ettei kengässä ole hämähäkkiä tai skorpionia. Univelka ja jatkuva varuillaan olo alkoivat tuntua, varsinkin öisin vartiossa. Taivaalla alkoi helposti nähdä näkyjä: lähestyviä taistelijoita, itsemurhapommittajia moottoripyörien selässä.

Juhani ei pelännyt koskaan oman henkensä puolesta. Hän tiesi olevansa uransa vaarallisimmassa paikassa. Kuoleman miettiminen olisi lamauttanut, tullut tarkkaavaisuuden tielle. Juhani pelkäsi, että muille sattuisi jotain. Haavoittumisia ja loukkaantumisia oli jo sattunut. 

Sitten keväällä 2007 tapahtui se, mitä Juhani oli eniten pelännyt. Lähisuojeluryhmässä toiminut kersantti Petri Immonen kulki turvamiehenä ja saattajana norjalaisen kenttäsairaalan väen edessä matkalla neuvottelemaan läheiseen sairaalaan. Rutiinitehtävä, jollaisia oli tehty lähes päivittäin maakuntaan ja kauemmaskin, mutta usein juuri Maimanan kaupungissa.

Kadunvarsi-iskussa keskellä kaupunkia tykistökranaatti sinkosi Immosen liejuiseen katuun. Räjähdys raikui yli koko kaupungin. Norjalaiset palvelustoverit antoivat iskupaikalla ensiapua ja juoksivat Immosen paareilla tukikohdan sairaalaan. Vakavasti haavoittunut norjalaislääkäri antoi hoito-ohjeita, mutta Immonen oli menehtynyt sirpaleiden lävistämänä saamiinsa vammoihin lähes heti iskun jälkeen. Kypärästä, sirpaleliivistä eikä muustakaan suojavarustuksesta ollut apua.

Immosen kuoleman jälkeen jopa suomalaissotilaiden viinanjuontia katsottiin tukikohdassa hetken aikaa sormien läpi, mutta koko kriisinhallintaoperaatio oli silmänräpäyksessä muuttunut kokonaan. Aina läsnä ollut kuoleman riski tuli todemmaksi. Harkitsevista rauhanturvaajista tuli liipasinherkkiä ja matkoilla ryhdyttiin ampumaan varoituslaukauksia. Jottei palveluksesta olisi tullut pelkkää esitutkintaa, laukauksista ei kerrottu eteenpäin. Oli vain tarvittaessa voitava osoittaa, että suomalaiset eivät avanneet tulta. 

Ainoa tapa unohtaa jatkuva kuolemanvaara oli upota rutiineihin kotiutumiseen saakka.

Neljä kuukautta Immosen kuoleman jälkeen Juhani palasi Suomeen. Hän jatkoi entisessä työpaikassaan, mutta työnteko ei tahtonut sujua. Kontrasti Afganistanin oloihin oli suuri ja hihat saattoivat palaa pienestäkin vastoinkäymisestä tai riidasta. Juhani vaihtoi työpaikkaa monta kertaa. 

Samaan aikaan kaikki se, mitä edellisen vuoden aikana oli tapahtunut, alkoi painaa mieltä koko ajan enemmän. Juhani turhautui, kun hänen kokemuksiaan ei ymmärretty, ja alkoi olla niistä hiljaa. Ammattiavun hakeminen tuntui tarpeettomalta tilanteessa, jossa elämänhalu oli mennyt.

Juhani oli selvinnyt hengissä mutta ei elänyt. Aika kulki hänen lävitseen jättämättä jälkiä, kunnes tuli perjantai huhtikuussa 2011. 

 

Juhanin käsi ei tärissyt, kun avain kiertyi asekaapin lukossa. Lyhyellä vilkaisulla hän valitsi tutun, pitkään metsästyskäytössä olleen aseen. Lyhytpiippuinen haulikko oli tuliterä ja sai siksi jäädä kaappiin. Joku saisi siitä vielä kunnon aseen, Juhani järkeili kun käveli vanha haulikko kädessään takaovesta ulos lumiselle pihalle. Oli kylmää, pimeää ja hiljaista. Täydelliset olosuhteet äärimmäiseen tekoon. Mieli ei muuttunut, vaikka teon toteuttaminen vaati hieman erityissuunnittelua ja aikaa.

Haulikossa oli tavallista pidempi piippu. Juhanin oli kurotettava kätensä äärimmilleen yltääkseen vetämään liipaisinta. Asento oli hankala ja epävakaa, kaukana tarkasta tähtäämisestä. Juhani haki oikeaa asentoa kauan muttei epäröinyt hetkeäkään. Hän sai kurotettua haulikon piipun pysymään suussa. Sen kyllä pitäisi riittää, Juhani ajatteli. Sitten hän painoi liipaisinta.

Pitkä ase tärähti. Laukaus lävisti kallon.

Pian Juhani tuli tajuihinsa. Hän ymmärsi olevansa elossa. 

Haulikko oli ehtinyt heilahtaa viime hetkellä niin, että aivot säästyivät. Laukaus oli tuhonnut leuan. Poskenkappaleita roikkui suun edessä, ja murskaantunut naama vuosi verta.

”Silloin päätin hakea kaapista paremman aseen”, Juhani kertoo nyt, yli kolme vuotta tapahtuneen jälkeen.

Hän tarttui metsästyskivääriin, latasi ja laukaisi. Kuului vain napsahdus.

”Otin uuden patruunan, koska luulin edellistä vialliseksi”, Juhani kertoo. Ja taas kuului vain klik.

Juhani ei tullut silloin ajatelleeksi, että pystykorvaksi kutsutussa kiväärissä varmistin on piipun takaosassa, vedettävää ja kierrettävää mallia.

”Kahden yrityksen jälkeen ajattelin, ettei näin ollut tarkoitettu”, hän huokaa.

Hän soitti hätäkeskukseen. Virkailijalla oli hankaluuksia ymmärtää Juhanin leuattomalla suulla tuotettua puhetta. 

”Sain mongerrettua, että kyseessä on ampumistapaus. Hätäkeskuksella oli vaikeuksia paikantamisessa. Virkailija luetteli osoitteita, ja kun hän osui oikeaan, mylvin merkiksi”, Juhani kertoo.

Hän oli tajuissaan siihen asti, kunnes poliisit saapuivat paikalle.

”Olin saunalla juomassa vettä, vaikka juominen nimenomaan kiellettiin. Janotti niin. Sen jälkeen en tiedä, mitä tapahtui.”

 

Niiden 12 vuoden aikana, jotka Suomi on ollut mukana Afganistanin operaatiossa, kaksi rauhanturvaajaa on kaatunut ja kymmeniä haavoittunut. Psyykkisesti sairastuneiden määrästä ei ole tietoa. Loukkaantuneiden tilanne on hankala: tänä vuonna päättyvän Isaf-kriisinhallintaoperaation aikana Valtiokonttori on maksanut suomalaisille haavoittuneille alle miljoona euroa korvauksia sotilastapaturmalain nojalla. Kun toipuminen voi kestää vuosia, eivät Valtiokonttorin korvaukset riitä. Monessa tapauksessa palvelustoverit ovat maksaneet toistensa lääkkeitä ja leikkauksia. Vuoden 1956 jälkeen vajaa 40 000 suomalaista on palvellut rauhanturva- tai kriisinhallintatehtävissä. Jälkitraumaattisten stressireaktioiden mahdollisuuteen on jo havahduttu: Tukea kotona ja kaukana on Raha-automaattiyhdistyksen rahoittama nelivuotinen vertaistukihanke entisille ja nykyisille rauhanturvaajille.  

Juhanin ensimmäinen muistikuva ampumisen jälkeen on muutaman päivän päästä teho-osastolta. Ensin riisuttiin kasvoja peittänyt naamari. Sitten hoitaja komensi Juhanin hengittämään. 

”Haukoin kuin kala kuivalla maalla, kunnes henki alkoi kulkea.”

Hänelle oli tehty sairaalassa heti monta kiireellistä leikkausta. Uutta leukaa käytiin nopeasti rakentamaan reisiluusta. Nyt leikkauksia on takana jo yli 20. Juhanin puheesta saa selvää ja kasvot ovat saaneet muotonsa, vain ylä- ja alahuulista sivuille kohti poskia lähtevät pitkät arvet kielivät tapahtuneesta.

Aluksi hän ei halunnut tavata ketään ja häpesi vanhempiensa puolesta. Meni tovi, ennen kuin hän pystyi kertomaan tapahtuneesta kavereilleen. Sairaalassa tapahtuneesta oli pakko puhua: koska Juhani oli yrittänyt itsemurhaa, hän sai myös psykiatrista hoitoa. Tapaamisia ei kestänyt kauan: Juhanin mukaan lääkäri alkoi nopeasti vakuuttua siitä, ettei hän toistaisi tekoaan. 

”Pian lääkäri totesi, että olen terve.”

Juhani olisi voinut jatkaa entisessä työpaikassaan, mutta paluu vanhaan tuntui mahdottomalta. Takapihaa, jolle on kerran kävellyt haulikon kanssa, ei halua tuijotella paivästä toiseen. Lopulta lähtöpäätös oli helppo tehdä, kun vanha tuttu tarjosi kuorma-autonkuljettajan töitä pääkaupunkiseudulta.

 

Kesällä 2013 Isaf-maat päättivät sotilasavun jatkamisesta nykyisen kriisinhallintaoperaation päätyttyä. Isafia seuraa operaatio nimeltään Resolute Support, eli ”Päättäväinen tuki”. Nimi tähdentää, että kyse on ennen muuta afgaanijoukkojen kouluttamisesta ja auttamisesta. Nato haluaa poistua Afganistanista voittajana, mutta enää se ei tarkoita al-Qaidan toiminnan ehkäisemistä vaan sitä hetkeä, kun maassa on edellytykset oikeudenmukaisille ja avoimille vaaleille. 

Kaikki tämä vie valtavan kauan maassa, jonka vakauttamista on sentään jo yrittänyt useampi sukupolvi. Suomalaiset ovat rakentaneet toimintavuosiensa aikana Afganistaniin kymmeniä kouluja ja päiväkoteja ja valvoneet esimerkiksi uusien poliisiasemien rakentamista. Lisäksi on tehty pumppukaivoja sekä rakennettu kanavia.

Silti Juhanikin kysyi aikansa itseltään, kannattiko Afganistaniin lähteä.

”Kriisinhallintaoperaatiossa sotilaan on turhaa keskittyä suuriin linjoihin vaan tähtäys kannattaa kohdentaa pieniin asioihin. Kun tekee vähän kerrallaan, näkee työnsä tuloksen ja syntyy onnistumisia”, Juhani sanoo.

”Afganistanin operaatio on tärkeä, mutta nyt ajattelen, ettei se ollut Suomessa kuolemisen arvoista.” ■

Juhanin nimi on muutettu.

 

Tuomas Muraja on toimittaja, joka työskenteli Afganistanissa Isaf-joukkojen mediaupseerina 2006–2007. Hänen kirjansa Sotilaana Afganistanissa (Tammi) ilmestyi maaliskuussa.