Beta

Äänekosken Cicero, Imagen henkilökuva Timo Harakasta (joka pyrkii tai ei pyri SDP:n pj:ksi)

Kansanedustaja Timo Harakka matkusti nuoruutensa Äänekoskelle juhlimaan ystävänsä Repen 60-vuotissyntymäpäivää. Matkan aikana hän sai kertoa, pyrkiikö hän todella demarien puheenjohtajaksi ja Suomen seuraavaksi pääministeriksi.

 

Timo Harakka nousee junaan Tampereella. Hän asettelee hattuhyllylle salkkunsa ja suurehkon paperikassin, jonka suuaukosta törröttää Fiskarsin vesurin oranssi varsi. Vesuri on 60-vuotislahja Repelle, eräälle Harakan ystävälle.

Olemme matkalla Jyväskylään ja sieltä Äänekoskelle, Harakan lapsuusmaisemiin. On elokuun toiseksi viimeinen lauantai, ja kansanedustajat ovat vielä lomalla – ainakin teoriassa. Harakka on maakuntamatkalla jo neljättä päivää.

Keskiviikkona hän on ajanut sähköautollaan Helsingistä Turkuun ja pitänyt Sosialidemokraattisen Toveriseuran tilaisuudessa puheen kiertotaloudesta ja ilmastoteknologian huimista vientinäkymistä. Seuraavana aamuna hän on siirtynyt Raumalle, demarien eduskuntaryhmän kesäkokouksen avajaisiin.

Kesäkokoukset ovat niitä tapahtumia, joihin kansanedustajat viittaavat kehuessaan, kuinka ovat tavanneet paljon ihmisiä ”turuilla ja toreilla”. Kokousten ohjelmaan sisältyy aina toritapahtuma. Silloin poliitikon kuuluu riisua kravatti, hörppiä kahvia pahvimukista ja asettua kerrankin nöyrän kuuntelijan roolin, ja niinpä Harakankin Instagram-tilille on ilmestynyt valokuva, jossa hän kuuntelee Rauman Kauppatorilla keskittyneen näköisenä, mitä asiaa tummien lasien taakse silmänsä kätkeneellä varttuneemmalla kansalaisella mahtaa olla.

Vielä samana iltana Harakka on palannut Turkuun, jossa demarit perjantaina jatkoivat kesäkokoustaan. Ja tänä aamuna hän on lähtenyt kohti Tamperetta, jonne olimme sopineet tapaamisen aamupäiväksi. Sähköauton kanssa tuli kuitenkin ongelma.

”Humppilassa ei ollut pikalatauspistettä”, Harakka selittää. ”Akun täyttyminen kesti kaksi tuntia.”

Nyt auto on jätetty parkkiin Tampereelle, koska tästä pohjoiseen latauspisteet ovat vielä harvemmassa. Aikataulun viivästymisen vuoksi Harakka joutuu ilmoittamaan tekstiviestillä Merja Närhelle, että vierailu Säynätsalossa SDP:n Keski-Suomen piirijärjestön 110-vuotisjuhlassa ei sittenkään onnistu.

”Ei mulla ollut mitään virallista syytä olla siellä”, Harakka sanoo. ”Tää juhla vaan sattui olemaan samana päivänä, kun olin muutenkin menossa Äänekoskelle. Olisi kyllä ollut kiva käydä sielläkin.”

Toimittajan päästäminen mukaan kotiseutumatkalle oli Harakan oma idea – tai pikemminkin vastatarjous. Hänen eduskunta-avustajansa ehti haastattelupyyntöön vastatessaan ehdottaa, että voisin roikkua Harakan kannoilla Raumalla, demarikansanedustajien kesäkokouksessa. Harakka ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta.

”Se herättää helvetisti kiusallista huomiota muussa eduskuntaryhmässä”, hän perusteli.

Huoli on ymmärrettävä. Oppositioon ajautunut SDP tuntuu elävän lievästi ilmaisten kriisitunnelmissa, ja puheenjohtaja Antti Rinteen seuraajaa arvuutellaan julkisuudessa jo ihan avoimesti. Timo Harakka on yksi eniten esillä olleista nimistä, vaikka hänkään ei ole vielä suoraan sanonut, kiinnostaako puheenjohtajuus häntä vai ei.

Harakka on muutenkin saanut ensimmäisen kauden kansanedustajaksi poikkeuksellisen paljon näkyvyyttä. Hänet on nostettu SDP:n ylimmäksi auktoriteetiksi talous- ja veroasioissa, ja harva se ilta hän väittelee jonkun hallituspuolueen kansanedustajan kanssa jostain Yleisradion tv-studiossa – vanhalla työpaikallaan.

Herättääkö kova noste tovereissa kateutta?

”Se tuntuisi loogiselta, mutta en ole havainnut mitään sellaista”, Harakka sanoo ja katsoo ulos junan ikkunasta.

Harakan puheista saa nopeasti sen käsityksen, että hän on päässyt demarien sisäpiiriin, eikä hän kiistä tulkintaa.

”Olen aika hyvin jyvällä siitä, mitä suunnitellaan, ja olen jossain määrin itsekin suunnittelemassa.”

Hän kuitenkin huomauttaa, ettei hän jaksa käyttää koko valveillaoloaikaansa poliittisen pelin ja sen taktisten liikkeiden miettimiseen niin kuin sellaiset politiikan konkarit kuin Ben Zyskowicz (kok.), Seppo Kääriäinen (kesk.) ja Eero Heinäluoma (sd.) kuulemma tekevät.

”Mutta mä voin soittaa Eerolle ja kysyä, missä mennään. Ja usein mä vaan istun eduskunnassa Eeron pöytään ja sanon: ’Anna poliittinen tilannekatsaus’.”

Heinäluoma on siis ilmeisesti antanut anteeksi Harakan kuuden vuoden takaisen kolumnin, jossa hän syytti Heinäluomaa valehtelusta jo otsikossa. (Kirjoitus käsitteli varallisuusveron poistamista.)

”Äh, en mä usko, että Eero edes muistaa sitä.”

Totta kai muistaa – Heinäluomallahan on tunnetusti norsun muisti. Moni demari muistaa myös Harakan 20 vuoden takaisen tempun. SDP järjesti kesällä 1996 avoimen kirjoituskilpailun, jolla se etsi ajatuksia puolueen uuteen periaateohjelmaan.

Harakka – vihreiden edellisen vuoden eduskuntavaaliehdokas ja Vihreän langan entinen päätoimittaja – osallistui kisaan nimimerkillä ”Politiikka on tahdon asia” ja voitti sen.

Kaiken kukkuraksi hän kirjoitti kokemuksestaan Imageen pitkän jutun Päivä demarina, eikä se ollut mikään kiltti teksti. Harakka nimitteli demaripuoluetta muun muassa ”jäljitelmä-kokoomukseksi” ja ”politiikan Pizza Fantasiaksi”, jossa kukin voi valita omat täytteet.

Haluan sitä paitsi osallistua SDP:n periaateohjelman uudistustyöhön tasan yhtä kiihkeästi kuin hautautua elävältä ydinjätteeseen, hän kirjoitti.

Harakka nauraa ääneen vanhalle lauseelleen.

”Mä tiesin, että joskus nämä nostetaan vielä esiin.”

Vakavasti puhuen: miten ihmeessä journalistina menestyneestä Harakasta tuli viisikymppisenä poliitikko ja vieläpä demari?

Vastaus polveilee sen verran, että juna ehtii sen aikana Orivedeltä Jämsään asti.

Harakka sanoo tehneensä politiikkaa jo ”neljä vuosikymmentä”, aiemmin areenat olivat vain toiset. Eräänlainen käännekohta oli vuonna 2008 alkanut finanssikriisi. Seuraavan vuoden eurovaalien alla Harakka ihmetteli, miksi talousromahdus ei nouse Suomessa minkäänlaiseksi vaaliteemaksi.

”Täällä puhuttiin vaan, että meidän Olli [Rehn] on niin mukava ja pätevä ja tykkää saunoa ja pelata jalkapalloa. Samaan aikaan kreikkalaiset kärvistelee komission toimenpiteiden johdosta niin, ettei voida rokottaa lapsia. Tämä epäsuhta alkoi kypsyttämään.”

Harakka teki johtopäätöksen: jos poliitikot eivät kerran puhu olennaisista asioista, seuraavissa vaaleissa hänen on itse asetuttava ehdolle tai vähintäänkin ryhdyttävä taustapiruksi.

Ensin hän tarjosi neuvojaan vanhalle puolueelleen vihreille.

”Niitä ei kiinnostanut tällaiset asiat lainkaan. Yritin olla Annin [Sinnemäki] kanssa kirjeenvaihdossa, ja nopeasti kävi selväksi, että kyse on nyt kumminkin enemmän polkupyöräilystä.”

Paavo Arhinmäen johtama vasemmistoliitto ei sekään ollut Harakalle vaihtoehto.

”En ollut viehtynyt graffiti-vasemmiston olemukseen”, hän sanoo. ”Mä en syty tähän symbolipolitiikkaan, jossa ihmisten elintapoihin liittyvistä asioista tulee symboleita. Sillä ruokitaan sitä kulttuurisotaa, jota perussuomalaiset oikein toivoo. Soini haukkuu fillarikommunisteiksi, ja toiset vastaa sillä, että aina kun perussuomalaisten kuudes varavaltuutettu Huittisista sanoo jotain tyhmää, niin sitä päivitellään ja paheksutaan somessa. Sellainen ei vie mitään eteenpäin.”

Jäljelle jäi siis SDP. Harakka sanoo löytäneensä puolueen riveistä ja liepeiltä nuorehkoja ihmisiä, jotka ajattelivat taloudesta ja yhteiskunnasta edes jokseenkin samanmielisesti kuin hän itse. Vuoden 2014 eurovaaleihin Harakka osallistui demareiden listalla sitoutumattomana ehdokkaana. Hän sai komeat 22 839 ääntä, eniten miespuolisista demareista, mutta jäi varasijalle. Seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa sitten tärppäsi.

Itsevarmalle ja kunnianhimoiselle – joidenkin mielestä itsensä kaikkivoivaksi kuvittelevalle  – miehelle ei kuitenkaan riittänyt läpimeno ja sen mukanaan tuoma 6 407 euron kuukausipalkkio ja istumapaikka istuntosalin takarivistä. Hän päätti saman tien uudistaa koko puolueen.

 

Viime helmikuussa Harakka julkaisi poliittisen pamfletin nimeltä Liike 2020. Siinä hän hahmotteli SDP:lle paikkaa rajusti muuttuneessa maailmassa, ja se paikka löytyy Harakan mielestä jostain ”nostalgisen kansallishenkisen protestipopulismin” ja ”uusliberaalin yhtiövallan” välistä.

Jotkut tulkitsivat tekstin kritiikiksi puoluejohtoa kohtaan ja puheenjohtajapelin avaukseksi.

Todellisuudessa pamfletti oli aika kiltti. Ketään ei osoitettu sormella. Perinteisestä demariliturgiasta poikkeavia ajatuksia Harakka kyllä esitti. Hän kehotti demareita lopettamaan työn korostamisen itseisarvona, koska maailma on muuttumassa sellaiseksi, että perinteistä palkkatyötä ei kaikille vain riitä. Hän totesi myös, että poliitikkojen ei pidä sekaantua markkinatalouteen eikä vaatia yrityksiltä yhteiskuntavastuuta; firmojen tehtävänä on vain ja ainoastaan tuottaa omistajilleen voittoa, josta sitten maksetaan verot.

Pamfletin perusteella Harakkaa arveltiin oikeistodemariksi. Sen tittelin hän kiistää päättäväisellä puuskahduksella. Mikä hänen aatteensa sitten on?

Kun Harakka meni ensimmäiseen vaalitilaisuuteensa, häneltä kysyttiin: minkä sortin sosialisti olet?

Supercell-sosialisti, hän vastasi.

Hauska heitto, mutta ei sekään kyllä kerro mitään hänen poliittisesta linjastaan. Nyt Harakka saa luvan muotoilla maailmankatsomuksensa vielä kerran.

Ensin hän sanoo olevansa ”keskustavasemmistolainen kosmopoliittinen liberaali” mutta huomauttaa sitten hymyillen, että määritelmästä uupuu vielä jokin trendikäs termi, jolla osoitetaan huoli ympäristön tilasta. Siispä lopullinen muotoilu kuuluu ”keskustavasemmistolainen kosmopoliittinen ekoliberaali”.

Poliittisiksi esikuvikseen hän nimeää pohjoismaisen sosiaalidemokratian jättiläiset, Olof Palmen (1927–86) ja Gro Harlem Brundtlandin (s. 1939) ja hieman yllättäen Tellervo Koiviston (s. 1929).

”Mullahan on sellainen täysin pidäkkeetön fanisuhde Tellervo Koivistoon”, hän sanoo ja nauraa pitkään. ”Hän on aina ollut äärimmäisen hurmaava ja viisas henkilö ja vieläpä suurenmoinen kirjoittaja… olihan hän kansanedustajanakin yhden kauden.”

Nykyisistä poliitikoista Harakka kertoo seuraavansa kiinnostuneena, mitä Italian 41-vuotias demaripääministeri Matteo Renzi saa aikaan. (Renzin poliittista linjaa on verrattu Tony Blairin ”kolmanteen tiehen”.) Toinen inspiroiva uusvasemmistolainen on Ranskan Emmanuel Macron, 38, joka työskenteli aiemmin investointipankkiirina. Hän erosi elokuun lopussa talousministerin tehtävästä, luultavasti aloittaakseen presidentinvaalikampanjan.

”On kiinnostavaa nähdä, saako hän aikaan vastavoiman Le Penille ja nationalismille. Hän ei kylläkään ole enää sosialistipuolueen jäsen. Ranskan sosialistipuoluehan on sellainen dinosaurusjoukkue, johon verrattuna Suomen sosialidemokraattinen puolue on äärimmäisen ketterä, ennakkoluuloton ja monella tapaa liberaali.”

Sitaatin loppuosa on tyypillistä Harakkaa. Vaikka hän pyrkii haastattelun aikana määrätietoisesti kyseenalaistamaan demareihin liitettyjä stereotypioita, hän samaan aikaan viljelee niitä itsekin.

”Jos olisimme tuolla Tampereen asemalla tehneet gallupin ja kysyneet ihmisiltä, mikä puolue on tulevaisuuspuolue ja odottaneet, että joku vastaa SDP, emme olisi vieläkään tässä junassa!”

On kuin junan penkissä istuisi kaksi Timo Harakkaa: uusi, sanojaan harkitseva poliitikko-Harakka ja se vanha, kärjistyksiä ja one-
linereita rakastava kolumnisti-Harakka. Kumpikin on tosin samaa mieltä siitä, että demarien on aivan pakko uudistua ja terävöittää sanomaansa – ja nopeasti. Puolue on hävinnyt kahdeksat vaalit perätysten, ja sen jäsenmäärä jatkaa tasaisen jyrkkää laskuaan.

 

Demarien kannatuksen hupenemiselle on esitetty monenlaisia syitä. Tietokirjailija Tommi Uschanov on äänestystilastoja tutkittuaan päätynyt lohduttomaan analyysiin: demarien äänestäjät ovat kuolleet pois.

Nuoremmista sukupolvista kannatusta ei tule tarpeeksi.

”Ymmärrän hyvin antipatioita, joita SDP:hen liittyy. On paljon ihmisiä, jotka jakavat puolueen arvopohjan mutta eivät saa itseään äänestämään meitä”, Harakka sanoo. ”Mun tehtäväni on miettiä, missä vika, ja löytää vastauksia.”

Suuri kysymys on tässä: uskaltaako – ja pystyykö – SDP ihan oikeasti muuttumaan? Vai käykö niin, että Harakka pontevana miehenä tekee diagnoosin ja määrää lääkkeetkin, mutta ne jätetään syömättä? Onhan 117-vuotias puoluevanhus tähänkin saakka pysynyt hengissä vanhoilla opeillaan.

Harakan helmikuinen pamfletti sai aikaan hetkellisen mediakohun, mutta sen jälkeen hänen digitaalista maailmantaloutta koskevista teeseistään ei ole puhuttu.

Nyt SDP laatii taas kerran uutta periaateohjelmaa, ja ohjelmaluonnos on ollut luettavissa ja kommentoitavissa puolueen verkkosivuilla. Teksti on kauttaaltaan tällaista höttöä:

Meidän kaikkien tarvitsemat tavarat ja palvelut tuotetaan yhteisellä työllä, ja moni meistä kokee tärkeäksi osallistua, tehdä oma osansa. Mutta työ on myös itsensä kehittämistä ja maailman edistämistä. Jos haluamme paremman maailman, se pitää rakentaa työllä. Kaikilla pitää olla oikeus osallistua yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen.

Tuo kävisi ehkä 13-vuotiaan ainekirjoituksesta, mutta kyseessä on todellakin Suomen suurimman oppositiopuolueen uuden periaateohjelman luonnos.

Eikä SDP:n johto ole ollut viime aikoina sen ärhäkämpi. Tavallisesti oppositio pitää kesäisin kovaa ääntä, koska uutispulasta kärsivät politiikan toimittajat kaipaavat kirjoitettavaa, mutta tänä kesänä Antti Rinne teki oman ratkaisunsa ja pysytteli lomansa ajan täysin piilossa julkisuudelta. Ja kun Rinne vihdoin elokuussa saatiin kärrättyä A-studioon, hän kertoi kansalle, että tärkein ja kiinnostavin asia politiikan syksyssä on… sote-ratkaisu!

Aivan kuin Rinne olisi vapaaehtoisesti luovuttamassa opposition henkisen johtajan viittaa vihreiden Ville Niinistölle. Harakka kiistää tulkinnan. Hänestä vihreät ja vasemmistoliitto voivat ryöpyttää hallitusta täysin estoitta, koska ne eivät kuitenkaan pääse seuraavassa hallituksessa todellisiin vastuuasemiin, toisin kuin demarit.

”Me ei voida luvata mitään sellaista, josta ei voida aidosti pitää kiinni. Vaihtoehtobudjetin jokaisen rivin pitää olla seuraavan hallitusohjelman lähtökohta.”

Harakka puolustaa myös Rinteen varovaisuutta uudistustyössä.

”Puheenjohtajan on aika vaikea olla se tyyppi, joka uudistaa puoluetta, koska hän puhuu koko jengin äänellä. On vaikea olla avoin sille, että asiat ajatellaan ihan uudesta kulmasta. Mulle se rooli sopii luontavasti.”

Vastauksesta voisi päätellä, että ehkä puheenjohtajuus ei sittenkään ole Harakan tähtäimessä. Mutta nyt jatkokysymyksille ei ole aikaa, sillä juna lipuu jo Jyväskylän ratapihalle. Bussi Äänekoskelle lähtee vartin päästä.

”Unohdin käydä junassa vessassa”, Harakka sanoo laskeuduttuaan asemalaiturille. ”Näin siinä käy, kun rakastaa omaa ääntään.”

 

Bussimatka Äänekoskelle kestää kolme varttia. Tie on Harakalle tuttu.

Lukioikäisenä hän liftasi usein Jyväskylään, jos halusi syödä pizzan tai päästä mukaan ”hippimeininkiin”.

Tosin 1970-luvun lopulla Äänekoskellakin alkoi olla meininkiä, ei kylläkään enää hippi- vaan punk-. Tuli Pelle Miljoona ja pienlehdet. Interrail-kortilla pääsi katsomaan suurta maailmaa.

Harakan mielestä vuosi 1979 on vähintään yhtä merkittävä nuorison kulttuurivallankumouksen vuosi kuin 1968.

”Henkiset välimatkat alkoivat supistua, ja pikkukaupungin jengille tuli aivan uusia mahdollisuuksia”, hän sanoo.

Kovin suureellisia haaveet eivät kuitenkaan olleet. Harakka kertoo unelmoineensa urheilutoimittajan pestistä Keskisuomalaisessa.

”Siinä meni tunnetun universumin rajat. Enhän mä uskaltanut lähteä opiskelemaankaan Jyväskylää kauemmas.”

Pian Harakka kuitenkin päätyi Helsinkiin. Vuonna 1983 hänestä tuli Ylioppilaslehden toimitussihteeri. Siitä alkava tarina on kerrottu moneen kertaan, ja se menee pääpiirteissään näin: Ylioppilaslehden itsevarmat kukkopojat – Harakka, Kari Kontio ja Asser Korhonen – kokeilivat journalismin rajoja ja herättivät hämmennystä erilaisilla mediaperformansseillaan. Sitten Harakka ja Kontio menivät Teatterikorkeakouluun Jouko Turkan oppiin. Se retki päättyi Jumalan teatterin paskanheittojupakkaan ja Harakan kahden kuukauden ehdolliseen vankeustuomioon, jonka hän sai tuhottuaan teatterikorkeakoulun irtaimistoa 24 000 markan arvosta. (Harakka ei ollut mukana Jumalan teatterissa mutta halusi ikkunoita rikkomalla ja tavaroita hajottamalla osoittaa tukensa ryhmälle.)

Vuonna 1990 Harakasta tehtiin Vihreän Langan päätoimittaja, ja neljä vuotta myöhemmin hän sai potkut kysyttyään Pekka Haavistolta haastattelussa, onko tämä mahdollisesti homo (Haaviston vastaus alkoi sanoilla: ”No en, en mä mielestäni ole…”).

Harakasta tuli Yleisradion toimittaja. Ei kuitenkaan mikään rivireportteri: hänelle annettiin oma yhteiskunnallinen talk show, Musta Laatikko. Hän sai myös matkustella ympäri maailmaa kuvaamassa materiaalia globalisaatiota käsittelevään tv-dokumenttiinsa.

Ylen palkkalistoilla Harakka oli yhteensä 17 vuotta, viime vuodet tosin enimmäkseen virkavapailla, koska ei enää viihtynyt Pasilassa. Pakotie löytyi ensin väitöskirjaprojektista ja sitten politiikasta.

 

Kun Harakka jäi vuoden 2014 eurovaaleissa rannalle, hän ilmoitti, ettei lähde eduskuntavaaliehdokkaaksi. Syy oli yksityiselämässä. Harakan vaimo Anu Laitila oli nimitetty Suomen Viron-instituutin johtajaksi ja koko perhe oli muuttamassa Tallinnaan. Lapset olivat pieniä, ja Harakka oli luvannut keskittyä heihin ja väitöskirjaansa.

Mieli kuitenkin muuttui. SDP tarvitsi nimekästä ehdokasta Uudenmaan vaalipiiriin, ja Antti Rinne aloitti Harakan taivuttelun.

”Yhdessä vaiheessa mä en enää vastannut Antin puheluihin”, Harakka sanoo. ”Helmikuussa aloin kotona varovaisesti ehdottelemaan, että olisiko tämä ihan kauhea juttu. En mä varsinaista lupaa koskaan saanut.”

Harakka viettää Tallinnassa puolet ajastaan – yleensä perjantai-illasta tiistaiaamuun. Tänä lauantai-iltana Harakka voisi olla vaimonsa seurana Viron presidentin kutsuilla, mutta sen sijaan hän jurnuttaa nelostietä pohjoiseen Fiskarsin vesuri hattuhyllyllä.

Ohitamme Hirvaskankaan ABC-aseman. Sen jälkeen bussi nousee korkean mäen harjalle ja Harakka hihkaisee: ”Tuolla se on!”

Ikkunasta näkyy Äänekosken vanha sellutehdas. Metsä Group rakentaa parhaillaan sen kylkeen massiivista biotuotetehdasta. Työmaalla puurtaa parituhatta työmiestä, ja valmista pitäisi olla ensi vuoden elokuussa.

Tehtaasta odotetaan Äänekosken pelastajaa: perinteinen teollisuuskaupunki on kärsinyt pitkään pahasta työttömyydestä.

 

Bussi kaartaa Matkahuollon pihaan. Harakka huomaa, että viereiseltä tontilta on purettu legendaarinen tanssiravintola Koskenhovi. Sen alakerran baarissa hän joi ensimmäisen oluensa. Myös työväentalo on kadonnut. Tilalla on Citymarket. Kävelemme Kauppakadulle. Jalkakäytävillä ei liiku muita, vaikka ilma on kaunis ja kello ei vielä edes kuutta.

”Me ollaan ihan ydinkeskustassa”, Harakka sanoo. Ei voi olla varma, onko kommentti sarkastinen vai viaton tosiasian toteamus.

Yhden liikehuoneiston ovi on kutsuvasti auki. Kyltissä lukee Äänekosken Kaupunkisanomat.

Harakka astuu sisään ja saa aikaan riemunkiljahduksia ja halausjonon. Odotettu etelän vieras on saapunut. Harakka on yksi Äksänä tunnetun lehden perustajista ja omistaa siitä noin kolmanneksen. Viisivuotias lehti on menestynyt taloudellisesti hyvin.

Toimitukseen on kerääntynyt kymmenkunta ihmistä: toimittajia, nykyinen ja entinen päätoimittaja, lehtiyhtiön hallituksen puheenjohtaja, ilmoitusmyyjä ja muutama Harakan lapsuuskaveri.

Paikalla on myös 60-vuotissankari Repe, kirjailija Reijo Honkonen. Harakka ojentaa vesurinsa. Käy ilmi, että itse asiassa Repen syntymäpäivä oli jo tammikuussa, ja Harakalle vinoillaan siitä, ettei hän ole käynyt Äänekoskella vuoteen. Häneltä vaaditaan puhetta.

”Hyvät ystävät, tässä alkaa paljastua, että tämä on katala juoni, jolla mut on houkuteltu tänne huonoon omaantuntoon vedoten”, hän aloittaa ja suuntaa sitten sanansa Repelle: ”Olet kunnostautunut yhtenä kaikkien aikojen vanhimpana kesätoimittajana, ei vain Äksän, vaan koko suomalaisen lehdistön. (…) Täältä sä olet lähtenyt ja täällä sä nyt taas olet…”

”Ja tänne sä jäät”, joku huutaa väliin.

”… ja me kaikki kuulutaan sun suurimpiin ihailijoihin ja minä yhtenä suurimmista. Kaikkea hyvää!”

Repe haluaa vastauspuheenvuoron.

”Kiitoksia. Ihana puhe ja ihana vittuilu”, hän sanoo.

”Vittuilu?” Harakka huudahtaa, levittää kätensä sivuilleen ja ottaa kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin koripalloilija, joka ei voi käsittää tuomarin viheltämää virhettä.

Kaikki naurattaa. Juodaan kuohuviiniä ja vaihdetaan kuulumisia.

Vähän väliä jutut kiertyvät biotuotetehtaaseen. Kun tieto tehtaan perustamisesta tuli viime vuoden keväänä, Äksä teki siitä samana päivänä 18 juttua. Sen jälkeen lehti valjasti nuorimman toimittajansa Taija Kolehmaisen kirjoittamaan tehtaan rakentamisesta sarjaa, joka jatkuu yhä.

”Se oli Timon idea”, Kolehmainen huomauttaa.

”Nooh…”, Harakka kainostelee.

Kaikki läsnäolijat eivät pidä tehdasta niin vallankumouksellisena. Kyseessä on kuulemma ihan tavallinen sellutehdas, jolle on vaan annettu imagosyistä hienompi nimi. Harakka on eri mieltä. Vaikka sellu aluksi onkin tehtaan päätuote, tulevaisuudessa siellä saatetaan valmistaa asioita, joista emme ole vielä kuulleetkaan.

”Se on ihan scifiä, mitä tollaisessa biotehtaassa voi tehdä.”

 

Toista kuohuviinipulloa ei avata. Äksän porukka vaeltaa letkassa toistasataa vuotta vanhalle hirsitalolle, jonka äänekoskelaiset tuntevat nimellä Kuntala, koska siinä toimi aikoinaan kunnallistoimisto. Nyt talossa on juuri avannut ravintola nimeltä Wille – Olohuone ja Keittiö.

Harakka istutetaan ravintolassa keskelle pöytää. Hän on seurueen keskushahmo, joskin on vaikea sanoa, johtuuko se julkkisasemasta vai muuten vaan joviaalista seuramiesluonteesta.

Ruokailun aikana Harakka muistelee Markkamäen työläiskaupunginosaa, jossa hän kasvoi. Perhe eli hänen ensimmäiset elinvuotensa ilman juoksevaa vettä, ja kun johdot vihdoin vedettiin, isä otti säästösyistä vain kylmän veden, koska lämmintä sai saunasta.

”Henkinen välimatka nykypäivään on aivan käsittämätön.”

Harakka on itse jonkinlainen ääriesimerkki rakennemuutoksesta ja sosiaalisesta noususta – ja sellaisena hän itsensä mielellään myös esittelee. Joskus hän vain tuntuu hetkeksi unohtavan, että kaikki eivät ole jatkaneet nousuaan ihan yhtä ylös kuin hän itse: kun pöytäkeskustelussa viitataan samppanjapullon avaamiseen sapelilla ja joku muistaa nähneensä moisen operaation helsinkiläisessä Sundmans-ravintolassa, Harakka alkaa pohtia ääneen, oliko juuri Sundmansilla takavuosina André-niminen hovimestari, vai kenties sittenkin Savoyssa… Muilla läsnäolijoilla ei ole siihen mielipidettä.

Mutta nyt Repellä on Harakalle kysymys. Hän on kuullut jutun, jonka mukaan Harakka oli kerran lukiolaisena joutunut kuuntelemaan kiivastuneen rehtorin saarnaa vähän turhankin lähietäisyydeltä, ja puhuttelun päätyttyä Harakka oli todennut viileästi: ”Sama kuivana, kiitos.”

Repe on kertonut juttua eteenpäin ja haluaa tietää, onko se totta.

Harakka vastaa yllättäen latinaksi: Si non vera, bene inventa est.

Kun kukaan ei sano siihen mitään, hän suomentaa: ”Jos se ei ole totta, se on hyvin keksitty.”

Repe tahtoo suoremman vastauksen. Harakka sanoo, ettei muista tapausta, mutta on hyvinkin mahdollista, että näin on käynyt – ja kai tarina jollain tavalla totta on, jos sitä totena kylillä kerrotaan. 

Jälkiruokia odotellessa puheeksi tulevat naapuritaajaman Suolahden kadut. Ne ovat kuulemma kuoppaisia ja vaatisivat pikaista kunnostamista.

”Luojan kiitos en ole kansanedustaja Keski-Suomen vaalipiiristä”, Harakka tuikkaa väliin. ”Pitäisi näytellä kiinnostunutta: ai, onko täällä tämmöinen ongelma…”

Naurunremakan laannuttua Harakka jatkaa: ”Mut eikös Lauri [Ihalainen] hoitanut tänne sata miljoonaa?”

”Sinuhe Wallinheimo sanoo, että hän hoisi”, huomauttaa Terho Vuorinen, Ilta-Sanomien Keski-Suomen avustaja ja Äksän ensimmäinen päätoimittaja.

Harakalta irtoaa salamannopea kuitti: ”Kumpi oli ministeri?”

(Myöhemmin kahdenkeskisessä haastattelussa Harakka vannoo, ettei tule koskaan tekemään eduskunnassa talousarvioaloitetta, jossa vaaditaan rahaa jollekin tiepätkälle.)

 

Illallisen jälkeen ohjelmassa on vierailu Pub Markuksessa. Ovenpieleen on kiinnitetty lappu, jossa kielletään sisäänpääsy rullaluistimilta, rullalaudoilta, 7 Päivää -lehdeltä ja Helsingin Sanomilta.

Harakka ehtii hädin tuskin astua terassin puolelle, kun häntä ollaan kaappaamassa pöytäseurueeseen, jonka humalatila on äärimmäinen. Yksi nainen haluaa kansanedustajan nimikirjoituksen käsivarteensa. Tuoppiaan halaava mies mongertaa:

”Saatana, sinäkin olet niin paljon ollut minun elämää huonontamassa! Aina vaan leikataan!”

”Eihän me edes olla hallituksessa, hyvä mies”, Harakka puuskahtaa puoliääneen ja jatkaa matkaansa terassin perimmäiseen nurkkaan. Äksän toimitus ja muut ystävät seuraavat perässä. Nyt Harakalta penätään neuvoja kaikkein visaisimpiin kysymyksiin, kuten siihen, onko printtimedialla minkäänlaista tulevaisuutta. Ja Harakka neuvoo: ”Bulkki nettiin ja helmet printtiin.”

Mutta pian hänen on jo halattava kaikille hyvästit. Illan viimeinen bussi Jyväskylään lähtee viittä yli yksitoista.

Bussin penkkiin istahdettuaan Harakka syventyy puhelimeensa. Hän käy läpi saamiaan viestejä ja zoomailee Äksän toimituksen edessä otettua ryhmäkuvaa. Juuri ennen Jyväskylään saapumista hän ehtii vielä vilkaista vielä tekstiä, jonka otsikko on Ajankohtaista arvonlisäverosta.

 

Aamujunassa Tampereelle on korkea aika esittää suora kysymys: aikooko Timo Harakka todella pyrkiä demarien puheenjohtajaksi helmikuun puoluekokouksessa?

Vastaus ei ole ihan suora.

”Mä luulen, että siihen ei tule tarvetta”, Harakka sanoo aivan ensimmäiseksi. Sitten seuraa lause, joka kuulostaa täysin harkitulta mutta samaan aikaan täysin kryptiseltä: ”Uskallan luottaa siihen, että Rinne kuitenkin ilmoittautuu aikanaan mukaan, eikä tule sellaista tilannetta, jossa ehdokkaita olisi mahtava määrä.”

Ennen kuin tulkitsemme sanoja tarkemmin, lienee syytä kerrata SDP:n puheenjohtajapelin asetelmat. Antti Rinne on ilmoittanut kertovansa vasta marraskuussa, kiinnostaako häntä ylipäänsä jatkaa tehtävässään. Hänen haastajikseen on arvailtu Harakan lisäksi ainakin Antti Lindtmania, Tytti Tuppuraista ja Miapetra Kumpula-Natria, mutta kukaan heistä ei ole sanonut oikein juuta eikä jaata.

Harakka on ehtinyt jo kolmella eri tavalla kieltäytyä puheenjohtajakisasta, mutta vastauksiin on sisältynyt jänniä ehtolausekkeita, jotka kielivät siitä, että asiaa ainakin harkitaan ihan tosissaan.

”Ei, ei”, hän keskeyttää. ”Kaikki on sanottu yhdessä ja samassa virkekokonaisuudessa, mutta STT teki sivulauseesta uutisen!”

Jaahas. No saisimmeko kuulla sen virkekokonaisuuden vielä kerran?

Harakka hekottelee aikansa.

”Koko liturgia menee näin: En ole haastamassa puheenjohtajaa, jos hän on aikeissa jatkaa eikä muita ehdokkaita tule, mutta jos tulee paljon ehdokkaita, voin miettiä asiaa uudestaan. Lauseen viimeinen osa tarkoittaa siis tilannetta, joka on ihan erilainen kuin se, missä nyt ollaan.”

Tämähän on aivan hullua. Miksei kiinnostustaan – tai kieltäytymistään – voi ilmaista suoraan?

”Sen takia, että jos se päälause onkin se, että mä en ole haastamassa puheenjohtajaa, ja sitten tilanne onkin joskus joulukuussa ihan erinäköinen, tarkoitan että kilpailijoita on useampia ja koko dynamiikka toisenlainen, näyttäisi siltä, että mä yhtäkkiä käännän takkini ihan täysin.”

Hyvä on. Tässä lingvistisessä leikissä tuskin päästään tämän pidemmälle. Kysytään siis yleisellä tasolla: haluaisiko Harakka ylipäänsä olla puolueensa puheenjohtaja – siis edes joskus?

”Kyllä ja ei”, hän vastaa nopeasti. ”Kyllä se valta kiehtoo, ja sen takia olen lähtenyt mukaan. Mutta ei-puolella keskeinen juttu on juuri se, että puheenjohtajan kädet ovat monella tapaa sidotut.”

Harakka täyttää joulukuussa 54 vuotta. Jos puheenjohtajuus kiinnostaa edes vähäsen, eikö taistoon kannattaisi käydä juuri nyt? Kun pesti on seuraavan kerran tarjolla, hän on jo lähempänä kuutta- kuin viittäkymppiä.

”Ei voi mitään. Se on realiteetti”, Harakka sanoo ja nauraa taas.

SDP:n puheenjohtajaksi pyrkivän on otettava huomioon myös sellainen riski, että hänestä saattaa tulla Suomen pääministeri. Mitä Harakka ajattelee semmoisesta mahdollisuudesta?

”Ei pidä luulla, että mulla olisi liikoja luuloja itsestäni. Sehän on realiteetti, että joidenkin on vaikea sulattaa mun persoonaa. Kaikille ei ole helppo ajatus, että ihminen, joka heittää kirjoituskoneita kadulle Teatterikorkeakoulun ikkunasta, olisikin Suomen pääministeri. Ymmärrän, ettei se tunnu johdonmukaiselta askeleelta, olkoonkin että siinä välissä on kulunut 30 vuotta.”

Entäpä kompetenssi: uskotko, että pärjäisit pääministerinä?

No, vähintäänkin ministeriksi on tultu vähemmällä asiantuntemuksella.” ■