Uusnatsit nousivat uutisotsikoihin tammikuussa. Kolme miestä oli yrittänyt väkisin päästä Äärioikeisto Suomessa -kirjan tiimoilta järjestettyyn keskustelu­tilaisuuteen Jyväskylän kaupunginkirjastossa. Syntyneen käsirysyn päätteeksi yhtä tilaisuuden valvojaa puukotettiin. Tunkeutujat kuuluivat Suomen Vastarintaliike -nimiseen uusnatsijärjestöön. Saman järjestön aktiivit tuomittiin vuonna 2010 Helsingin Pride-kulkueeseen tehdystä kaasuiskusta.

Tapahtuma kylmäsi, kahdestakin syystä. Ensiksi siksi, että poliittisesti motivoitunut väkivalta tuntuu Suomen oloissa vieraalta, toiseksi siksi, että olimme jo jonkin aikaa työstäneet Imageen uusnatsiaiheista artikkelia.

Maahanmuuttokriittiseksi itseään kutsuvasta ahdasmielistöstä harva julistautuu itse rasistiksi, saati sitten natsiksi. Olimme uteliaita kuulemaan, ketkä haluavat vapaaehtoisesti kantaa natsin leimaa, ja miksi. Suomen Vastarintaliike kieltäytyi haastattelusta. Vaasalainen Kerho sen sijaan kutsui lehtemme tutustumaan toimintaansa. 

Maaliskuun alussa toimittaja Jussi Sippola ja valokuvaaja Juuso Westerlund matkustivat viikonlopuksi Vaasaan. Vastassa odotti joukko kiitospaitaisia, kaljuja miehiä, jotka olivat koristelleet kerhotilansa natsirekvisiitalla. Puheet olivat kovia, eikä rasismia peitelty. Baaritiskin alta löytyi nippu pesäpallomailoja, mutta palloa ja räpylöitä ei näkynyt missään.

Viikonlopun perusteella Vaasan Kerho vaikuttaa enemmän perinteisen kylätappeluperinteen jatkajalta kuin uudenlaiselta turvallisuusuhalta. Toisaalta tällä hetkellä on vaikea arvioida, kummat uusnatsit ovat suurempi vaara: kotikutoiset rasistit vai kansainvälisesti verkottuneet kiihkomielet.

Ensin mainittuja on helppo vähätellä, koska ilmiö on tutumpi. Nyrkki tai pesäpallomaila aiheuttaa kuitenkin tuhoa riippumatta siitä, kuinka hyvin väkivallan tekijä osaa argumentoida toimintansa.

Vaasan Kerho on yksi totuus suomalaisesta oikeisto­radikalismista. Se ei ole ainoa. Dan Koivulaakson, Mikael Brunilan ja Li Anderssonin Äärioikeisto Suomessa -kirjan (Into Kustannus, 2012) keskeinen ajatus on se, ettei yhdenmallista oikeistoradikalismia ole. Samasta aatesuunnasta ammentavia ryhmiä on useita, ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia.

Teoksen perusteella suomalaisen ääri­oikeiston voi jakaa kolmeen kastiin: Hierarkian pohjalla ovat väkivaltaa käyttävät natsit ja rasistit. Välissä on monenkirjava joukko fasismin kanssa flirttailevia kansallismielisiä ajattelijoita, ja huipulla ovat valtakunnan politiikassa vaikuttavat kansanedustajat. Mitä ylempänä hierarkiassa, sitä hienostuneempaan retoriikkaan ennakkoluulot puetaan.

Kastit eivät ole kuitenkaan täysin erillisiä. Tuorein esimerkki siitä on maaliskuulta, kun Hommaforum-henkisen Suomen Sisu -järjestön puheenjohtajaksi valittiin perussuomalaisten kansanedustaja.

Räikeämpiäkin esimerkkejä löytyy: Vaasassa natsikerhon seinällä roikkuva Hitler-kello on jäsenten mukaan perussuomalaiselta kaupunginvaltuutetulta saatu lahja.

Perussuomalaiset ei ole äärioikeistolainen puolue, eikä valtaosa sen jäsenistöstä tai äänestäjistä ole rasistisesti motivoitunutta. Puolueen suosiota selittävät muut syyt: se on onnistunut markkinoimaan itseään vastavoimana aikana, jolloin sellaiselle on ollut kysyntää. Rasismi on perussuomalaisissa silti ongelma, eikä se katoa, ennen kuin puolueen puheenjohtaja Timo Soini tekee asialle jotain.

Vaasan Kerho toi mieleen äskettäin näkemäni Hilton!-dokumentin. Ohjaaja Virpi Suutarin elokuva seuraa viiden nuoren aikuisen elämää itähelsinkiläisessä vuokratalossa. Elokuvassa ulkopuolisuutta ja osattomuutta kokevat päähenkilöt hakevat turvaa toisistaan.

Ajatus syrjäytymisestä tuntuu elokuvan henkilöistä ahdistavalta ja leimaavalta. Pääosa lehtemme haastattelemista Vaasan kerholaisista käy töissä, joten he tuskin tuntevat itseään edes niin syrjäytyneiksi kuin Hiltonin ajelehtijat. Silti muutamista kommenteista  kuultaa läpi samoja asioita kuin elokuvassa: tarve kuulua johonkin ja tulla hyväksytyksi omana itsenään. 

On kertakaikkisen masentavaa, jos 2010-luvun Suomessa siihen tarvitaan Adolf Hitleriä. 

Mikko Numminen, päätoimittaja | Twitter: @mnumminen

Image 198 | huhtikuu 2013

Linkki artikkeliin Valkoinen Vaasa.

Ilman pillereitä Suomi ei pyörisi: Liki puoli miljoonaa suomalaista syö perinteisiä masennuslääkkeitä ja unilääkkeitäkin lähes 400 000. Mitä me syömme ja miksi?

Toimittaja Antti Pikkasen artikkelin Kemiallinen ystävä päähenkilö on ketiapiini. Se tuli vuosituhannen vaihteessa myyntiin uuden polven psykoosilääkkeenä. Nyt sitä määrätään paljon lievempiin psyyken vaivoihin, kuten unettomuuteen, levottomuuteen ja ahdistukseen. 

Ihmelääkettä syövät yhtä lailla vanhukset kuin pätkätyöläiset. Vuosikymmenessä muun muassa Seroquel- ja Ketipinor-nimillä markkinoitu ketiapiini on noussut myydyimpien lääkkeiden joukkoon, uudeksi buranaksi. Onko Suomesta tulossa suuri avosairaala?

Tuskinpa. Lääkkeet ovat vain sellainen aihe, joka houkuttelee yliampuviin metaforiin ja sormien heristelyyn.

Mutta lääkkeet ovat myös erinomainen yksilönvapauden mittari.

Psyykkisten sairauksien yhteydessä ollaan useimmiten enemmän huolestuneita yli- kuin alilääkityksestä. Lääkkeiden lisääntynyttä käyttöä on pidetty merkkinä paitsi yksilön myös yhteiskunnan pahoinvoinnista: ihmiset voivat entistä huonommin ja paremman puutteessa heille syötetään enemmän lääkkeitä. Laitoshoitoa tai terapiaa ei voi määrätä, jos ei paikkoja ole, mutta lääkkeitä voi.

Mutta entäpä jos lisääntynyt lääkkeidenkäyttö onkin myönteinen uutinen? Kertoohan se siitä, että ihmiset osaavat hakea apua ongelmaansa lääkäriltä. Lääkkeet ovat myös aiempaa parempia ja niillä on vähemmän sivuvaikutuksia.

Suomessa tehdään edelleen paljon itsemurhia, mutta vuosien 1990 ja 2005 välillä ne vähenivät kolmanneksen. Syitä on useita, joista lääkkeet ovat vain yksi. Keskeistä on, että yleinen tietoisuus masennuksesta on parantunut, eikä psyyken ongelmia kenties koeta enää yhtä leimaaviksi kuin ennen.

Tämän lehden artikkelin perusteella nuoret aikuiset puhuvat avoimemmin univaikeuksista, ahdistuksesta ja masennuksista – sekä keinoista, joilla niitä voi hoitaa. Tabu ei ole enää tabu.

”Minun aivot, minun lääkkeet”, sanoo jutussa haastateltu kolmekymppinen Jaakko. Tiivistys on kuin yhden miehen itsenäisyysjulistus. Sillä vallastahan tässä on pohjimmiltaan kysymys, kahdessakin mielessä.

Ensinnäkin lääkäri ei ole enää se, joka määrää lääkkeet tai määrittelee taudin. Yhä useammin se on potilas yhdessä lääkärin kanssa. Joskus lääkärin voi jopa yrittää ohittaa. Viime keväänä julkaisemamme Anu Silfverbergin juttu Uusi resepti kertoi nuoresta naisesta, joka lääkäreiden kommentteihin kyllästyneenä päätti kysyä netissä, mikä häntä vaivaa. Artikkelin löytää nettisivuiltamme.

Toiseksi lääkkeet antavat vallan suhteessa aivokemiaan ja sen häiriöihin. Minän ei tarvitse enää kestää omien aivojen terroria. Luulen, että juuri tätä Jaakko lauseellaan tarkoitti.

Masennuksen sanotaan olevan suomalaisten kansantauti. Artikkelissa toivotaan, että myös ahdistuksen hoitoon kiinnitettäisiin huomiota. Kaikki ahdistus ei kuitenkaan ole sairasta eikä vaadi lääkkeitä. Mietimme todennäköisesti enemmän kuin koskaan henkistä hyvinvointiamme. Se ei ole välttämättä tervettä. Kun oikein mielensä sopukoita tunnustelee, harva kai on täysin vailla ahdistusta. Mitä enemmän asiaa juuttuu miettimään, sitä suuremmaksi se saattaa kasvaa. Siksi ahdistusta ei kannata nimetä uudeksi kansantaudiksi. Siitä voi tulla itseään toteuttava ennuste.

En ylipäänsä usko kansallisiin stereotypioihin: vaikka ne saattavat korostaa jotain todellista piirrettä, ne jättävät pois jonkun muun, kenties ihan yhtä keskeisen. Vähän niin kuin jonkun monisäkeistöisen laulun kohdalla, josta aina lauletaan vain ne muutamat säkeet.

Runebergin päivänä riemastuin Antti Arnkilin huomiosta Twitterissä: Maamme-laulusta ei koskaan muisteta laulaa 10. säkeistöä: ”Totuuden, runon kotimaa... vapaa ja iloinen.”

Luin viimeisen sanan kahdesti ja tarkistin säkeen vielä Googlesta. En ollut uskoa sitä. Tästäkö unohduksesta joutuu suomalaisten vinoutunut minäkuva: masennus, hampaankiristely ja liika mailan puristelu jääkiekon arvoturnauksissa?

Vaadin, että Maamme-laulun kymmenes säkeistö otetaan mukaan aina, kun laulua esitetään. Meidän on korkea aika käyttäytyä, kuten suomalaisen kuluu – siis olla vapaita ja iloisia.

Mikko Numminen, päätoimittaja | Twitter: @mnumminen

Image 197 | maaliskuu 2013