Taistelukala | Susanna Kuparinen

Teksti: 
Pekka Hiltunen
Kuva: 
Perttu Saksa

Susanna Kuparinen tekee raivokasta poliittista teatteria, joka puolustaa köyhiä ja syrjittyjä. Journalistina hän kovistelee kohteitaan sitkeästi jankuttaen. Image testasi, mitä Kuparisesta selviää, kun häneen soveltaa hänen omia keinojaan.

 

Miksi Voima ei ole koskaan kertonut lukijoilleen sitä, että käräjäoikeus vapautti Paavo Voutilaisen syytteistä?

”Mä olin silloin ohjausvapaalla, ja mä olin se tyyppi joka sitä seurasi.”

Mutta teillähän olisi mahdollisuus kertoa se [lehdessänne] nyt?

”Mutta se on jo vanha juttu.”

Ei se ole.

”Se oli jos… joskus maaliskuussa.”

Maaliskuun 18. päivä. Mä mietin miten mä tän sanoisin: te olette rikkoneet Journalistin ohjeita.

”Nii. Niin mä tiedän tuon. Se on totta. Se on totta, mutta mä en ollut paikalla. Se ois ollut kummallista julkaista se uutinen puoltoista kuukautta myöhässä.”

Te ootte julkaisseet kaksi uutista siitä, että hänet asetettiin syytteeseen.

”Mä olin silloin vielä töissä…”

Onhan siellä [Voimassa] muitakin ihmisiä töissä.

”…ja toisaalta se uutisoitiin aika kattavasti muualla.”

Mut eihän se vapauta teitä mistään vastuusta.

”Nii, mut toi on juuri sitä, että mä en ollut paikalla. Ja se oli sellainen juttu, mitä mä oon seurannut.”

 

Se oli juttu, jota Voima-lehden toimituspäällikkö Susanna Kuparinen todellakin oli seurannut.

Vuonna 2006 Helsingin kaupungin sosiaalitoimen johtajaksi nimitettiin mies nimeltä Paavo Voutilainen. Jo hänen pätevyytensä virkaan oli asetettu kiistanalaiseksi ja ratkaistiin oikeudessa, ja Diakonissalaitoksesta diakoniajohtajan paikalta tullut teologi Voutilainen on saanut voimakkaasti sekä kiitoksia että moitteita johtamistavastaan.

Kun vuonna 2009 esiin nousi uutinen, että sosiaalijohtajan työhuoneeseen oli tilattu yli 70 000 euron arvoiset design-kalusteet, Voutilaisesta tuli koko maan huomion kohde. Samaan syssyyn epäiltiin, oliko tämä syyllistynyt entisen työnantajansa suosimiseen, kun sosiaalitoimi tilasi romani­kerjäläisten asian hoitamisessa tarvittavia konsulttipalveluja Diakonissalaitokselta kilpailuttamatta hanketta.

Tämän vuoden maaliskuussa Helsingin käräjäoikeus vapautti sosiaalijohtaja Voutilaisen syytteistä molemmista asioista. Oikeuden mukaan kalusteiden hankinta oli puutteellisesti suunniteltu, mutta asiaan oli selvästi vaikuttanut sekä Voutilaisen että tämän alaisen sairaus, eikä menettely siis ollut tahallista tai edes huolimatonta. Konsulttipalvelut puolestaan olivat sitä lajia, jota ei lain mukaan tarvinnutkaan kilpailuttaa.

Susanna Kuparinen oli alkanut muodostaa mielipiteensä Voutilaisesta jo vuonna 2008. Hän kirjoitti silloin jutussaan Voimassa: ”Nyt alkaa Paavo Voutilainen Watch.”

Kuparinen luetteli epäilyjä, jotka tiivistyivät ajatukseen, että Voutilainen ei ole taisteleva sosiaalijohtaja. Pikemminkin tämä Kuparisen silmissä ajoi sosiaalitoimeen yritysmaailmasta tuttua säästöajattelua, kehitti alalle yrityksiin tukeutuvaa sosiaalibisnestä eikä puolustanut kunnan palveluja.

Voutilainen on kulisseissa toimiva iso vallankäyttäjä, jonka virastolla oli viime vuonna yli 1,2 ­miljardin euron budjetti. Kupa­rinen on mediassa toimiva pieni vallankäyttäjä, joka tekee kymmenen kertaa vuodessa ilmestyvää, ärhäkän vastakulttuurista ilmaisjakelulehteä. Hän teki Voutilaisesta kokonaisen juttujen sarjan, jota voi lukea joko painavana journalistisena saavutuksena tai karkean leimaavana journalismiteatterina. Tai molempina.

Tärkein artikkeli sarjassa, jonka löytää verkkolehdestä fifi.voima.fi, on Miljardin euron mies. Siinä Kuparinen ahdistelee puhelimessa kysymyksillään Voutilaista, pakottaa tämän vastaamaan yhä uudelleen samoihin kysymyksiin. Monista johtajista poiketen Vouti­lainen todella vastaa kaikkiin ja ilmoittaa koko ajan tehneensä kaluste­hankinnassa virheitä ja ottavansa ne kontolleen. Tenttaaminen jatkuu loputtomiin, pelkkänä tekstinä sitä on metrikaupalla.

Kuparinen herkuttelee myös sillä, että Voutilainen kuuluu herra­kerhoihin. Tämä on esimerkiksi syöttänyt ja juottanut muutamia armeijan ja poliisin pomoja edustustilaisuudessa, jossa seurattiin nyrkkeily­ottelua samalla kun piti puhua muun muassa romanikerjäläisten asiasta.

Kupariselle mikään Voutilaisen vastaus ei riitä. Tätä juttua ja monia muita Kuparisen tekstejä on pidetty kiinnostavina, koska niissä on sinnikkyyttä ja kyseenalaistamista, jota suomalaisista toimittajista sanotaan puuttuvan. Kuparinen on juttujaan varten haastatellut useita ihmisiä sosiaalitoimessa, mutta Voutilaista hän ei ole koskaan tavannut, hän on puhunut tämän kanssa vain kaksi tiukkaa haastattelupuhelua.

Kun Miljardin euron miehen lukee kerran, lukija aivan hurmaantuu. Kuinka komeaa, kun iso jätkä saadaan kiemurtelemaan! Ja vaikuttaahan se törkeältä, että verovaroilla juodaan viinaa nyrkkeilyottelun aitiossa kun pitäisi puhua kerjäläisistä.

Kun Kuparisen Voutilais-jutut lukee useaan kertaan, mieli saattaa muuttua. Juttujen sisältö on tärkeä ja kiinnostava, mutta onko Voutilainen todella se roisto joksi Kuparinen hänet määrittelee?

 

Kuka Voimassa teki päätöksen, ettei sitä [oikeuden vapauttavaa päätöstä Voutilaiselle] julkasta?

”Ei siitä oo tehty mitään päätöstä. Mä muistan että hädin tuskin silloin noteerasin koko asiaa, koska olin keskellä aivan muuta prosessia, ja sit se vaan unohtui. Se ei myöskään yllättäny mua mitenkään.”

Luitko koskaan oikeuden päätöstä?

”En. En lukenu alkuperäistä päätöstä, mutta muistan että ajattelin että aika jännää että tuo sama selitys on mennyt läpi sielläkin, se perustui siihen että [Voutilaisen] läheinen alainen oli vakavasti sairas.”

Niissä sun Voutilais-jutuissa on kiistattomia ansioita. Ne sai esiin sellasta tietoa ja kuvausta prosesseista, joka on yhteiskunnallisesti arvokasta. Ne toteutti joitakin journalismin parhaita periaatteita, mutta ne on myös aika hirveitä juttuja: sä kutsut häntä sellaisilla nimityksillä ku Kaluste-Voutilainen, sosiaalijohtaja joka ”hummaa”, ”kusettaa”, ”valehtelee”, ”kävelee alaistensa yli” ja hänellä on ”hovi”. Voiman päätoimittaja kutsuu häntä pääkirjoituksessaan ”uusliberalismin ylipapiksi” jolla on ”alttarikalusteita”. Niistä ­muodostuu äärimmäisen negatiivinen kuva hänestä, siellä on vain kaksi ­kohtaa jossa sanot hänestä yhtään mitään positiivista. Jos ihminen olis muodostanut kuvan Voutilaisesta vain näiden juttujen pohjalta, häntä pitäis aika hirveänä ihmisenä ja suurena yhteiskunnallisena rikollisena. Nyt kun te ette julkase sitä käräjäoikeuden päätöstä, tulee mielikuva että te suojelette omaa, hänestä rakentamaanne mielikuvaa.

”Jos mä tekisin jutun käräjäoikeuden päätöksestä, se valitettavasti ei olis juttu, jossa todettaisiin että mä oon ollu väärässä ja Voutilainen on oikeassa. Mun mielestä käräjäoikeuden päätös on väärä ja perustuu valheelle.”

Sä olet parempi tulkitsemaan asiaa kuin käräjä­oikeus?

”Kyllä mä näin väitän. Mä luulen että olen tehnyt parempaa työtä taustojen selvityksessä kuin ne on tehneet.”

Sä et ole edes lukenut koko päätöstä.

”En ole lukenut sitä, mutta olen lukenut juttuja siitä.”

Oletko sitä mieltä, että hänestä on muodostunut Voimassa reilu ja tasapuolinen kuva?

”Olen sitä mieltä. Totuudellinen ja tasapuolinen.”

Ihan totta? Hän on hummaava, kusettava Kaluste-Voutilainen?

”Kyllä.”

Miksi vaikka Hesaria lukiessa Voutilaisesta muodostuu toinen kuva?

”Ne on ehkä enemmän sellaisia henkilökuvia. Siinä ei juurikaan taustoiteta sitä mitä se väittää. Siinä ei ole otettu selvää, pitääkö se paikkaansa.”

 

Susanna Kuparinen, 37, on lähtöisin Lahdesta. Yksinhuoltajan, kirjastovirkailijana toimineen äidin tytär, hän kertoo. Äiti oli nuori, vasta 19, kun sai hänet.

”Mä olen naisten kasvattama ihminen.”

Tärkeitä naisia oli myös isoäiti, joka toimi pitkään kunnallispolitiikassa demareiden edustajana. Kupariselle isoäidin kuolema 2000-luvun alussa oli sekä surun että poliittisen valaistumisen paikka. Yhteiskuntaa rakentaneen ihmisen kuolinhetket Päijät-Hämeen keskussairaalassa käytiin läpi ahdistavan täyteen tupatuissa potilastiloissa.

”Se oli merkittävä hetki. Niin konkreettinen, julma tapa huomata, miten jotkut asiat on. Helvetillisen raaka tapa menettää paras ystävä.”

Kuparinen huomauttaa heti perään, että tällaiset ”tarinaveijarit” kuin hän saavat olla tarkkana, etteivät sepitä elämäänsä liikaa kertomuksiksi. Mutta kuolevan kohtelu rikkaassa maassa jätti aidosti jälkensä.

Kuparinen on aina ollut hyvin luokkatietoinen, ­suorapuheinen ja ­kovaääninenkin. Hän harrasti jo kouluiässä paljon, sellonsoitosta kuvataiteisiin ja teatterikerhoon, mutta kymppejä metsästäneiden oppilaiden joukossa hän muistaa olleensa ainoa, jolla oli kerran käytöksessä ysi. Se tuli hänen mielestään siitä, että tytöltä ei suvaittu suunsoittoa lainkaan samoin kuin pojilta.

Kotona kannustettiin jatkuvasti kulttuurin pariin, ja teatterikerhon ja nuorisoteatterin kautta Kuparinen haaveili näyttelijäntyöstä. Vähitellen hän alkoi suuntautua kirjoittamiseen ja ohjaamiseen, ja kolmannella pyrkimiskerralla hän pääsi Teatterikorkeakouluun ohjaajalinjalle.

Nyt Kuparinen on vankasti Helsingin pienen, nuoremman kulttuurieliitin keskiössä. Hän täyttää roolin ulkoisestikin: jatkuvaa sätkän vetoa, hieman nuhjuinen pukeutuminen ja nariseva ääni. Paljon varmoja näkemyksiä.

Hänen tunnetuimmat teatterityönsä ovat Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjoja materiaalina käyttänyt Valtuusto-trilogia Yli­oppilas­teatterissa ja tänä vuonna paljon huomiota saanut Ryhmä­teatterin Edus­kunta-näytelmä. Ne ovat syntyneet työryhmissä, joissa Kuparinen ohjaa ja kirjoittaa mutta monien muidenkin panos on olennainen. Hän on täysi­verinen yhteisöihminen: hän asuukin Helsingissä puutaloyhteisössä, johon kuuluu useita taloja.

Näytelmiä varten saattaa viisi, kuusikin ihmistä tutkia sellaisten vaikuttajien tekemisiä ja puheita kuin Osmo Soininvaara, Mari Kiviniemi tai vaikka Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen. Tänä syksynä työryhmä alkaa koota materiaalia Eduskunta 2:een, jonka on tarkoitus saada ensi-iltansa ensi vuonna. Kohteena on erityisesti maan hallitus; Kuparisen mielestä vain sillä on valtaa, rivikansanedustajilla vähän.

Kuparisen näytelmiä on kiitetty Suomessa poikkeuksellisen kiinnostavasta politiikan käsittelystä, ja hän on saanut töistään Nuori Voima 2010 -palkinnon. Toisaalta esityksiä on arvosteltu siitä, että ne karnevalisoivat päättäjät niin ilkeiksi ja tyhmiksi hahmoiksi, että koko politiikka alkaa vaikuttaa vastenmieliseltä. Hän selittää, että groteskien hahmojen on tarkoituskin olla niin kärjistettyjä, ettei kukaan ajattelisi niiden vastaavan suoraan samannimisiä tosielämän poliitikkoja.

Kuparisen ainoa toimittajantyö on ollut Voimassa, ja se näkyy hänen jutuissaan. Niissä on paljon maailmantuskaa, ehdottomuutta ja vaatimuksia.

Eikä Kuparisen näytelmiä olisi olemassa ilman Voimaa.

”Ne keskustelut mitä käyn Voiman porukoissa, koko Voiman eetos, on tärkeä osa sitä miten teen teatteria.”

Ja vimmainen teatteri on osa sitä, miten hän tekee journalismia.

 

Oletko sä sitä mieltä, että te ette oo leimanneet Voutilaista asiattomasti?

”Oon, sataprosenttisesti. Siis me voidaan sit olla eri mieltä siitä, että onko toi siis retoriikka, onko se liian raflaavaa vai ei. Mä en pidä sitä liian raflaavana, vaan se on tyyliseikka, tai tyylikeino.”

Eikö toi oo aika paksua puhetta, että sä vedät ihmisen maineen lokaan ja sitten sanot että tää on vain meidän retoriikkaa?

”Niin, mut mä oon myös avoin omien lähtökohtieni suhteen, et en mä välttämättä mitään kovin tyylikästä kuvaa itsestäni siinä anna. Silloin mä oisin syyllistyny johonkin väärään tai manipulaatioon jos mä oisin tehnyt omista kysymyksistäni hirveen korrekteja ja julkassu Voutilaisen vastaukset siistimättöminä.”

Kyllä sä siistit siihen printtiversioon paljon enemmän omia kysymyksiäsi kuin niitä Voutilaisen vastauksia. Siinä on juttusarja, jossa on kaivettu esiin ansiokasta tietoa, mut samalla viety suht kohtuullisen tavallisen johtajan maine.

”Mistä sä tiedät, että se on suht kohtuullisen tavallinen johtaja, oot sä tutkinu sitä?”

En, mä oon lukenut muiden tiedotusvälineiden käsityksiä siitä.

”Niissä se käsitys on itse asiassa yhden toimittajan ja Voutilaisen luoma.”

Mistä sä sen tiedät?

”Mä oon lukenut niitä samoja juttuja, ja siellä on aina se sama että toimittaja on kysyny Voutilaiselta sen arvomaailmasta ja johtamisesta ja Voutilainen vastailee, ja silloin kyse on sen toimittajan käsityksestä.”

Käräjäoikeus tulkitsee asiaa väärin, mutta sä tulkitset asiaa oikein. Muut tiedotusvälineet tulkitsee Voutilaista väärin, sä tulkitset häntä oikein. Onko tässä vähän niin kuin oikeassaolija?

”Mmm. Niii, mä oon hyvin… Mä oon haastatellu niin monia ihmisiä tohon juttuun liittyen, että mä oon sataprosenttisen varma että mä oon oikeessa.”

Kaikki nää termit on paikkansapitäviä? Hummaaminen, kusettaminen, valehteleminen, Kaluste-Voutilainen.

”Me voidaan olla eri mieltä siitä, kuinka paljon tyylipisteitä noista voi antaa, mutta, mulla on raflaava tyyli kirjoittaa.”

Tää ei oo teatteria. Tää ei oo tyylipisteiden jakoa. Sä oot kuvannu ihan tärkeää yhteiskunnallista päättäjää. Jos sä vetäydyt jonkun tyylikeinojen, tyylipisteiden taakse…

”Nii, jos sä kritisoit noiden sanojen sävyä, niin mä ymmärrän sen kritiikin kyllä. Mutta mä myös uskon että kaikki mitä mä oon kirjoittanu on totta.”

Hän on hummaaja, kusettaja, tuhlaavainen, valehtelija, hänellä on hovi?

”Mmm…”

Täytyy olla aika paha ihminen, että ansaitsee kaiken tuon?

”Nii. No mä en edelleenkään mee sen kaltaiseen luonneanalyysiin että kuka on hyvä tai paha, mua kiinnostaa vain miten se henkilö toimii.”

Sähän oot jo tehny noilla leimoilla sen luonneanalyysin. Ei hänestä kovin paljon jäljelle jää noiden sanojen jälkeen. Kaluste-Voutilainen.

”Nii. Kyse on myös mielipidejournalismista. Kyllä meidän lehdessä toimittajalla saa olla vahva mielipide, kunhan se pystyy sen perustelemaan.”

Täytyy toivoa, ettei koskaan joudu teidän lehden mielipiteen kohteeksi.

 

Sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehen repliikki Susanna Kuparisen näytelmässä Eduskunta: ”Fatta voi vittuilla! Ei kannata mennä pienipalkkaisiin hommiin ja olla rehellinen sossussa. Miksi minä valmistelen lakeja, joihin en itse usko? En ole kuullut kenestäkään virkamiehestä, joka olisi kieltäytynyt. Meillä on ikään kuin tämän varmistuksena tulospalkka. Virkamiehellä on kyllä omantunnonvapaus. Ei se meille tunnonvaivoja aiheuttanut. Beruf ist beruf.”

Duuni on duunia.

Elokuun lopussa viimeinen esitys Eduskunnasta pyörii Helsingissä Korjaamolla. Sali on täynnä, onhan tämä ollut vuoden teatteritapauksia. Yleisö on innoissaan katsoessaan ammattinsa pakkoraossa tuskailevia virkamiehiä ja poliittisen jargonin taakse piiloutuvia päättäjiä. Mutta esityksen jälkeen moni on lopen uupunut sen muodosta.

Näytelmä avaa tärkeällä tavalla suomalaista sosiaaliturvaa uudistaneen SATA-komitean ristiriitaista työtä ja tuloksia, se syyttää Matti Vanhasta melkoisten lahjusrahojen otosta ja selittää, kuinka kaavailtu hallintarekisterilaki tekee veronkierron mahdolliseksi pörssisijoittajille. Ja paljon, paljon muuta. Vauhdikkaiden farssihetkien ohessa – joissa on myös herkullista parodiaa tekijöistä itsestään, kuten Kuparisesta – esitys on puuduttavan pitkä ja yksiääninen.

Kuparisella on kyllä perusteita esityksen tyylikeinoille, hän on niitä miettinyt ja valikoinut. Tulee mieleen, että niin teatterissa kuin lehtijutuissa Kuparinen yrittää jotakin niin vaikeaa ja suurta, että täytyisi olla melkein yli-inhimilliset taidot saadakseen kaiken sujumaan.

Tämän vuoden lopussa Eduskunta on varmasti ehdolla erilaisille palkinnoille ja ansaitsee sellaisia. Mutta sen vaikutus on myös kuin joku olisi sinnikkäästi jankuttanut päin naamaa kolme tuntia.

Kuparinen kertoo itseään inspiroiviksi teatterintekijöiksi Suomessa lähinnä ihmisiä ja ryhmiä, joiden kanssa on työskennellyt tai jotka tuntee muuten: Ylioppilasteatteri, Ryhmäteatteri, Todellisuuden tutkimuskeskus, Katariina Numminen, Johanna Freundlich, Esa Leski­nen, Mika Myllyaho, Leea Klemola.

Mutta innostuneemmin hän puhuu politiikasta ja sen tutkimisesta. Hän tuntee, että teatteriesityksissään ja lehtijutuissaan hän ei saa jäädä kiinni yhdestäkään asiavirheestä.

”Kun mä teen Eduskuntaa, kerään sitä tietoa kauan. Yritän tarkistaa kaiken, mietin onko mulla evidenssiä. Mä herään joka yö kylmään hikeen, kauhun tunteisiin, että onko mulla varmasti tiedot, oonko mä käsittäny asiat oikein, ettei vain oo mitään virhettä.”

Hänet saavat tuohtumaan virkamiehet, jotka tekevät poliittisia linjauksia vaikkei heillä ole siihen mitään valtuutta. Heitä nostetaan esiin esimerkiksi Eduskunta ykkösessä.

Ja Kuparisen saa tuohtumaan se, että Suomessa lehdistö ei lähes koskaan aseta virkamiesten lausuntoja kyseenalaisiksi, että poliitikot eivät eroa jäätyään kiinni valheista (Kuparisen lista erotettavista on pitkä), että sitä ei tajuta kuinka kaikkialle valtiossa tunkeva yksityistäminen tekee yhä useammista asioista yrityssalaisuuksia ja vie ne demokraattisen valvonnan ulottumattomiin, että niin kansasta kuin etenkin päättäjistä ja toimittajista suurimmalla osalla ei ole mitään aavistusta siitä millaista köyhien elämä on, että…

Menevätkö jotkin asiat parempaan suuntaan?

”Totta kai!” hän puuskahtaa ja listaa: Väkivaltaan ja koulukiusaamiseen suhtaudutaan anka­rammin. Oikeisto ja vasemmisto puhaltavat yhteen hiileen homojen oikeuksissa. Mediassa Kuparinen näkee paljon valonpilkkuja; kehuja saavat vaikkapa Hesarin politiikan toimituksen johdon jotkut kannanotot.

”Koko ajan yritän nähdä, missä on ne hyvät asiat.”

Miksi hänen näytelmissään noidutaan niin perkeleesti, ja joskus lehtijuttuihinkin tulee rumempi sana?

”Sen takia kun tiedän ettei saa, ettei niin voi tehdä! Ne henkilöt, jotka on eliittiä ja taitaa käytöskoodit, ne kiroilee paljon, esimerkiksi Björn Wahlroos. Niin voi tehdä kun on mielipide-eliittiä. Mä voin tehdä niin, koska olen mielipide-eliittiä. Kaikki toimittajat on.”

Miksi juuri Kuparisesta itsestään on tullut näkyvää mielipide-eliittiä?

”Se johtuu tuplaroolista, ohjaajan duuni on julkinen. Osin se johtuu siitä, että naisia jotka suostuu näyttämään naamansa ja esiintymään julkisesti, niitä on vitun hankalaa löytää. Se on harmillista, naiset tekee sen usein itse. Ehkä ne on kasvatettu niin. Mua ei ole kasvatettu niin. Mä olen ottanut tehtäväkseni, että niin kauan kuin mulla on jotain järkevää sanottavaa, menen sanomaan kun pyydetään, koska se on mun velvollisuus.”

 

Journalistin ohje numero 35 alkaa: Jos tutkintapyynnöstä, syytteestä tai tuomiosta on julkaistu uutinen, asiaa on mahdollisuuksien mukaan seurattava loppuun saakka.

Journalistin ohjeet ovat lista sääntöjä, joilla suomalainen media pyritään pitämään eettisesti selkärankaisena ja totuudellisena. Ne ovat tiedotusvälineiden itsesääntelyä, ja niiden rikkomisesta tiedotusväline saattaa saada huomautuksen Julkisen sanan neuvostolta. Huo­mautus on käytännössä vain henkinen moite alan sisällä. Mutta kunniallisen välineen kuuluu Suomessa noudattaa näitä ohjeita, joita valvoo median eettiseksi puntariksi nimetty neuvosto.

Kun Voima on julkaissut uutisia Paavo Voutilaisen saamista syytteistä mutta jättänyt julkaisematta uutisen vapauttavasta tuomiosta, se hyvin todennäköisesti saisi huomautuksen, jos Voutilainen tai joku muu veisi asian JSN:n ratkaistavaksi. Moraali­nen vastuu Voimalla on asiassa suuri, koska lehti on useissa jutuissa syyttänyt Voutilaista epärehellisyydestä.

Onko sillä laajemmin mitään väliä, että Voima ja Kuparinen ovat tässä rikkoneet ohjeita?

Ei, jollei henkisesti pieni väli Paavo Voutilaiselle. (Hän ei halunnut kommentoida tähän juttuun Susanna Kuparisen artikkeleita tai asiaa muuten.)

Enemmän tämä kertoo Kuparisesta.

Häntä pyydetään tuon tuosta haastatteluihin ja vaikkapa puhumaan nuorille toimittajaksi haluaville siitä, miten tiedotusvälineiden tulisi Suomessa toimia. Hän on Ylen Pressiklubi-ohjelman vakiovieras. Kuparinen on Suomessa jo nousemassa mielipide-eliitin keulajoukkoihin, nimenomaan etiikan, avoimuuden ja totuuden puolustajana.

Hän toimii varmasti jatkossakin niin, ja syystä, onhan hänellä ja jutuillaan paljon ansioita.

Mutta Kuparisen teatteritöitä on käsitelty usein mediassa ikään kuin kaikki niissä esitetyt faktat olisivat kiistattomia ja koko totuus, koska niissä lainataan niin paljon poliitikkojen suoria puheita ja hoetaan, että kaikki tämä on totta. Ja hänen artikkeleitaan Voimassa on käsitelty esimerkillisenä tutkivana journalismina, josta tulisi ottaa mallia.

Syy siihen, ettei Voima julkaissut uutista käräjäoikeuden päätöksestä, ei ole yksinomaan se, että Kuparinen oli tuolloin keskittynyt teatteritöihinsä. Syy on se, että sekä Kuparinen että Voiman muu toimitus on päättänyt olevansa oikeassa Voutilaisen suhteen. Heille yksi tuomioistuimenpäätös näyttää olevan vain mielivaltaista sanahelinää – silloin kun se päätös on heidän näkemystensä vastainen.

He saattavat tietysti olla tässä tapauksessa oikeassa. Sitä on vaikea tietää. Itse kukin voi lukea ne Kuparisen jutut ja muita Voutilaisesta kirjoitettuja juttuja ja arvioida, mikä on totuus.

 

Pidätkö sitä pikku asiana, että ette julkassut [Voutilaisen vapauttavaa] oikeudenpäätöstä?

”En mä pidä sitä pikku asiana, mutta se on selkeä moka.”

Kuulostaa siltä, että ette silti aio korjata sitä.

”Se tuntuis todella oudolta, nyt on syyskuu, se on tullut viime keväänä.”

Te voisitte julkasta anteeksipyynnön lukijoille, että ette oo julkaisseet sitä, ja julkasta sen päätöksen samalla.

[Pitkä hiljaisuus.] ”No mietitään.”

Mitä mietittävää siinä on, eiks se oo teidän velvollisuus?

”Nii. Mut siis siitä on kohta puol vuotta.”

Mä tiedän. Se on teidän vika. Se on teidän moka, joka teidän kuuluis ­korjata.

”Nii, no katsotaan.”

Milloin Voima julkaisee tämän uutisen, että hänet vapautettiin syytteistä?

”Katotaan, katotaan.”

Eikö sun velvollisuus kuuluis olla…

”Nii, niin kuin mä sanoin kyse ei oo siitä et kuu… Mä haluun tehdä sen sit hyvin.”

Okei, sä aiot tehdä sen?

”No kyllä sä oot saanu mut vakuutettua siitä, että se on syytä tehdä, niin ehkä mä teen sen.”

Ehkä? Mitä ehkää siinä on?

”Katsotaan. Katsotaan.”

Sä väistelet. Mikset sä voi myöntää sitä, että tää on tärkeä asia?

”Mun pitää keskustella siitä tuolla toimituksessa.”

Kenen kanssa?

”Päätoimittajan.”

Miksi hän ei pannut sitä uutista lehteen?

”Nii. Se liittyy siihen, että me tehdään niin äärirajoilla noita hommia, ja jokaisella on oma osastonsa.”

Silti hän pysty kutsumaan pääkirjoituksessa Voutilaista ylipapiksi ja on seurannut koko hommaa. Luulis että se on hänen velvollisuutensa päätoimittajana hoitaa tää asia lehteen, ja ku lehti kuuluu JSN:ään.

”Nii.”

 

Jokainen media elää omassa kuplassaan. Kaikkien lehtien, tv-kanavien, verkkomedioiden ja muiden toimitukset seuraavat lähinnä itseään kiinnostavia asioita eivätkä yleensä pyri haastamaan näkemyksiään.

Voimalla se kupla on vähän tavallista voimakkaampi, koska samanhenkisiä medioita on vähän ja lehteen kanavoituu vaihtoehtoväestön energiaa. Samasta putiikista Helsingin Sörnäisissä syntyy reipas homojulkaisu Normihomolehti NHL ja vieressä tehdään Into Kustannuksen kirjoja, kuten ansiokkaita pamfletteja. Se on yhteisö, jossa ajatuksia sinkoilee ja aktivistin ja toimittajan työt yhdistyvät.

Kuparinen sanoo, että hänellä on siinäkin yhteisössä erityinen rooli.

”Mä oon taistelukala.”

Taistelukala on pieni kalalaji, joka tunnetaan siitä että se joskus käy verisiä taisteluita, aina voittoon tai häviöön, siihen asti että jompikumpi kala kuolee.

Mitä se rooli Kuparisella tarkoittaa?

”Mä kirjotan sellaisia juttuja kuin haluan itse lukee. Saan niihin tilaa ja työaikaa.”

Voima on pieni mutta tärkeä lehti. Siinä on joka numerossa asioita, joita ei näe Suomessa paljon. Kun valtamedia keskittyy uutisoimaan mistä yhteiskunnan palveluista seuraavaksi leikataan, Voima teetti gallupin, jonka mukaan enemmistö suomalaisista maksaa mielellään enemmän veroja, jos sillä suojellaan hyvinvointivaltiota.

Kupariselle vuodettiin keväällä Voimassa ruodittavaksi hallitusneuvotteluissa tehty muistio harmaan talouden kitkemisestä. Muistiosta nousi uutinen, mutta muissa välineissä Voimaa ei usein mainittu. Läh­teiden sivuuttaminen on aika tavallista suomalaisessa mediassa.

Ajankohtainen kakkonen teki ohjelman sen muistion pohjalta ja jätti mainitsematta mistä ne oli poimineet sen. Ja sitten ne päätti sen ohjelmansa vielä lauseeseen, että ”Ajankohtainen kakkonen valvoo tilannetta”. Harmitti. Mutta en valittanut heille, ajattelin, että tärkeintä oli että tekivät sen aiheen”, Kuparinen sanoo.

On ponnistus ja pieni ihme, että Voima saadaan aikaiseksi hyvin kirjavan avustajakunnan teksteistä. Toisaalta se on niin samanhenkisten seurakuntalehti, että moni näistäkin näkemyksistä kiinnostunut ei jaksa sitä lukea. Ja vaikka journalismin rajoja pitää koetella, mielipidejournalismi ei ole teatteria.

”Se on ihan totta, että tuo mun teatteri-käsikirjoittajatausta vuotaa, että sallin itselleni sellaisia asioita mitä ei ehkä joku toimittaja-toimittaja sallisi”, Kuparinen toteaa. ”Mutta se on myös voimavara.”

 

Yli 50 minuutin Voutilais-tenttaamisen jälkeen on ­aika päästää Kuparinen pälkähästä.

Onneksi olkoon.

”Mitä?”

Sä oot juuri selvinny susannakuparishaastattelusta Susanna Kupari­sesta.

(Kuparinen puhkeaa hersyvään nauruun, tätä hän on toki uumoillut. Hän käy helpottavalla röökillä.)

Millasta oli olla jankuttavan susannakuparisjutun kohteena?

”Ihan vitun hirveetä. Ja mä ajattelin, että vittu vihdoinkin! Yleensä kaikki haastattelut on ihan hirveitä, ne on pelkkää puheiden referointia, niistä puuttuu haaste. Ensin mä aattelin, että sä oot joku Voutilaisen kaveri. Ja raivohullu, kun sä jankkaat noin. Sit mä aattelin, että toimituspäällikkö, tekemässä juttua – se on miettiny sen rakenteen, se antaa mun maistaa omaa lääkettäni. Mut mä en ollut ihan varma tosta.”

En mä tunne Voutilaista mitenkään. Mut en vaan usko, että totuus hänestä on noin yksioikoinen.

”Sit mä aattelin, että joka tapauksessa sillä ei oo mitään väliä, mikä se syy on, koska mä oon oikeesti kusessa. Ja mun pitää selvitä. Ja sit mä aattelin, että kun on niin vaikeeta olla tossa kun toinen raivoaa että ettekö oo tehnyt virhettä, ootte tehnyt virheen, että se tulee jo mun lapsuudesta se kuinka vaikeaa mun on myöntää se että on tehnyt mokan.”

”Mä en voi muuta kuin arvostaa tuollaista kritiikkiä, koska tossa se muoto ja rakenne on täydellisesti yhtä sisällön kanssa.”

 

Jonkin aikaa haastattelun jälkeen Kuparinen ilmoittaa: verkkolehti Fifi julkaisee Voutilaisen vapauttaneen oikeudenpäätöksen heti ja Voima seuraavan numeron tullessa.

Duuni on duunia. Ja joskus jaossa on niitä tyylipisteitäkin.

 

Image 9/2011